Virttynyt paita

 Tämän piti olla erilainen tarina paidasta, joka oli kestänyt koko parisuhteemme ajan. Ostin sen silloin kuin aloimme seurustella ja nyt vuosipäivän kynnyksellä aioin kirjoittaa siitä virttyneestä paidasta.

Se, joka oli jo reikäinen ja venynyt. Se oli osunut raksalla naulaan. Lapset oli vetäneet helmoista. Siihen oli itketty, kaadettu skumpat rinnuksille. Se päällä hymyilin, kun suutelit minua. Juoksin karkuun, jotta saisit ottaa minut kiinni. Se muistutti minua aina siitä, mistä kaikki alkoi.

Nyt paita oli kulahtanut ja reikäinen. Mutta ihan hyvä se oli edelleen. Luulin, että reiät voisi vielä korjata.

Mutta ehkä aika oli tehnyt tehtävänsä. Nyt oli aika luopua. Joitakin reikiä ei voi vain enää paikata. Ehkä sitä oli vain niin hölmö, ettei halunnut luovuttaa. Ei päästää irti. Ei antaa periksi, koska emmehän me olleet kaatuneet aiemminkaan. Taistelimme ja siinä me olimme hyviä. Sinä ja minä vs. muu maailma.

Mutta sitten olikin vain minä vastaan sinä. Liian monta hiljaista hetkeä. Liian paljon aikaa, jota ei osattu käyttää. Liian paljon painolastia, joka ei kantamalla keventynyt. 

Joskus se vain kuluu loppuun. Ja sitä ei saa takaisin, vaikka se olisi juuri se lempipaita. Pyyhin kyyneleet hihaan, katson tarkoin reikiä ja muistelen, mistä tuokin tahra tuli. Mutta olihan se kaikkinensa aivan upea matka. Ei elämänmittainen, mutta ihana.