Viisaampi kuin isäs milloinkaan, osa 1

Sinulla oli yöpyödällä aamupalaksi avattu olut. Tuttu ruskea pullo, korkki kimalteli vieressä auringon valon osuessa siihen. Äiti sanoi: Sano heippa isälle. Vilkutin ja otin äitiä kädestä.

Se ovi sulkeutui 30 vuotta sitten. En tiedä sinun syntymäpäivääsi tai milloin olet syntynyt. Näkyväthän ne sitten hautakivessäsi. 

Mutta muistan minä, kuinka sinä yritit ottaa auton avaimet äidiltä kännipäissäsi. Tai kun huusit, koska äiti pimitti sinulta rahaa. Oikeasti hän osti ruokaa. Muistan kuinka ajoit ja auto oli täynnä tupakansavua. Muistan kuinka kiire sinulla oli aukaista olut, kun pääsimme perille. 

Kun annoin sinulle aikuisena uuden mahdollisuuden, sanoit tappavasi minut. Ja ilmoitit minut lastensuojeluun, vaikka et koskaan ole edes nähnyt lapsiani. Kerran tulit työpaikallani, kännissä tietenkin. Huusit, kuinka vittumainen ämmä minä olen.

Kerran yksi elämänsä juomisella kyllästänyt herrasmies näki minut kaupassa ja sanoi minulle olevani isäni näköinen. Hän ei tuntenut minua, enkä minä häntä. 

Silloin en halunnut enää muistaa sinua. En minä itsekään kuppiin sylje, mutta sinun jälkiäsi en seuraisi. En tekisi uraa juomisesta. Mutta sinä annoit minulle geeniperimässä 50% mahdollisuuden riippuvuuteen. Onneksi olen valinnut olla ottamatta sitä käyttöön.

Kiitän äitiä siitä, että hän lähti. Pelasti itsensä ja meidät. Vaikka oli vain patjat lattialla ja oudot äänet kerrostalossa. Mutta meillä oli toisemme ja rauha kasvaa isoiksi.

Olutpullon sihahdus on vain sekunnin mittainen,mutta suuri hetki sisälläni. Ääni herättää tunteita, joita on vaikea sivuuttaa. "Otan vain pari"- lause saa minut vihaiseksi. Parista tulee neljä, vain perjantaista viikonloppu. Viikonlopusta loma ja lopulta ei olla ilman kuin silloin kun käydään töissä. Mutta eihän sitä ongelmaa ole, koska pystyy töihin. 

Sihahdus saa minut ajattelemaan omia lapsiani. En koskaan halua heille samaa kuin itselleni. Mutta tällä hetkellä noin 80 000 lasta elää alkoholistiperheessä. Se on ihan liian paljon. Kuinka monta sihahdusta ja kuinka paljon vihantunnetta. Traumoja ja läheisyysriippuvuutta. Kuinka paljon riippuvuusgeenejä, kuinka paljon pelkoa ja surua. 

Lapsesta tuleekin se vanhempi, huolehtija. Hän kääntää isän kylkiasentoon, tekee ruokaa ja katsoo, että äidin hiukset eivät ui oksennuksessa. Tai vaikka toinen vanhempi onkin selvinpäin, lapsi huomaa kyllä muutokset vanhemmassa, joka juo. Koska hän on kuplassa, joka ei yletä pulloa pidemmälle. 

 Mutta lapsi sopeutuu kyllä ja se on hänelle normaalia. Lapsi ihmettelee, kun kaverin äiti lukee iltasatua hänen ollessa yökylässä. Tai aamiainen on valmiina pöydässä. Tai joku silittää päätä ohimennen.

Aikuisena sitten kantaa niitä mukanaan. Toiset antavat valitettavasti geeneille periksi, toiset eivät koskaan juo. Mutta sillä sihahduksella on elämänmittaiset seuraukset.

Sen oven, minkä suljin, en avaa sitä enää koskaan. Siellä ei ole kuin tuskaa. "Kumpa isäsi lopettaisi juomisen ja tajuaisi, kuinka upea ihminen sinusta on tullut. Hänestä huolimatta". Haluan uskoa mieluummin tuohon. 

Isä, sinä et vain ole tuon nimityksen arvoinen. Ehkä joskus tulee se päivä, kun annan sinulle anteeksi. Se päivä ei ole vielä ihan tänään. Mutta ne asiat pitää kuitenkin hyväksyä. Ei unohtaa, mutta mennä eteenpäin. Ei katkeroitua, vaan käyttää se kokemus hyödyksi. Koska minä en ole valinnut olevani alkoholistin lapsi.