Viisaampi kuin isäs milloinkaan, osa 2

 " Hei isä(puoli)!

 

Yhdessä laulussa lauletaan, voin kuin oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan. Puoli elämää on juostu karkuun sitä, ettei meistä tulisi isiämme. Että oltaisiin viisaampia, että oltaisiin parempia.

Se pakomatka on saanut meidät tekemään paljon virheitä. Joskus on juostu niin lujaa, että vauhti on saanut meidät sokeutumaan. Ei halua nähdä, eikä kuulla, koska on niin kiire.

 Matkan varrella vilahtelee hahmo. Joskus se on varjoissa, joskus tienristeyksessä. Joskus se tuntuu olevan hyvin lähellä. Mutta katoaa, kun jatkamme pakoa. Mutta siellä hän on. On ollut koko matkan ajan.

Hahmo on vain luottanut meihin ja antanut meidän olla me. Hahmon viereen piirtyy äiti. Ja se hahmo on meidän isä. Ei se, jota juostiin karkuun, vaan se joka oli seissyt rinnallamme pakomatkasta huolimatta.

Eikä meidän olisi tarvinnut juosta tai paeta. Ei meistä tullut isiämme. Meistä tuli sinun lapsia."

Olen onnekas. Vaikka veri ei ole samaa suonisssani, minulla joku, joka on minusta ylpeä. Joku, jonka luokse mennä isänpäivänä. Joku, jolle tehdä kortti. Joku, joka ei välitä, vaikken ole oikeasti hänen. 

Joku, joka kuunteli, kun minua kiusattiin koulussa. Joku, joka opetti minut arvostamaan elämää. Joku, joka rakastaa minua tasavertaisesti omien lapsensa kanssa. Joku, jolle en ole huonompi. Joku, joka ei ole vain puolikas, vaan ihan kokonainen: oikea isä.

Minä kirjoitin sinulle tämän kirjeen ja luin sen sinulle. Äiti totesi, että saa taas illaksi tiskivedet näistä kyyneleistä. 

Minä olen saanut paljon, vaikka lähtökohdat ei ehkä ollut parhaimmat. Ja joskus se pitää sanoa ääneen, kirjoittaa tai vaikka laulaa. Taivas alkaa kääntyä kultaisesta mustaan. Kuin muistuttaen, että pimeydenkin keskellä on jotain arvokasta. Se on vain oma valinta, haluaako sen nähdä.