Ryysyistä bloggariksi

 Olen nyt kaksi vuotta kirjoittanut tätä blogia. Halusin katsoa riittääkö minulla mielenkiinto jatkaa tätä, onko minulla edes juttuja niin paljon. Mutta jostain syystä niitä tuntuu syntävän kuin itsekseen.

Nyt olen jotenkin havahtunut, että haluan katsoa, mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Olen tutkinut, kuinka blogia voi kasvattaa ja saada enemmän lukijoita. Kyllä sitä lukee näköjään muutkin kuin Kaisa, joka oli muuten laittanut jo joul..kausivalot. Netti vain tuppaa olemaan täynnä blogeja ja sisältöä. Siitä on tullut kertakäyttöinen muki, joka rytätään yhden käyttökerran jälkeen. Mutta miten sitä saa ihmiset suoristamaan sen mukin uudelleen? Vai olisiko blogin sijaan sittenkin kannattanut mennä terapeutille? Olisi edes se yksi varma seuraaja.

Älä tee sitä, tee tätä. Netti on täynnä ristiriitaisia neuvoja, joista pitäisi itse oivaltaa ne tärkeimmät. Tämä tutkimusmatka kannattaa ehdottomasti tehdä 12 aikaan yöllä, sillä silloin ei juuri mikään tunnu liian ylivoimaiselta.

Löytyi sieltä helmiäkin, kuten tämä https://tiiakonttinen.fi/123-ideaa-miten-saat-lisaa-lukijoita-blogiin/. Hän kertoo pelkistetysti, miten homma toimii. Kyllä nämä elämän pehmentävät aivotkin tajusi. Ainakin melkein. Suosittelen kuitenkin kauhomaan koko blogin läpi.

Yksi neuvoista oli, että täytyy välttää sillisalaattia. Ei pysty kyllä. Se on salaattia sillillä tai ei salaattia ollenkaan. Vaikea on kirjoittaa aidosti elämän huippuhetkistä, kun lapsi on 124: n kerran sairaana kuukauden sisään. Tai suunnitella tiettyä aihetta viikkoja, kun en edes muista mikä päivä on. Mutta yleisesti se on usein Meni Vatuiks- päivä ja nykyisin jo melko helppo muistaa.

Toinen tärkeä neuvo oli luoda verkostoja. Etsiä blogeja, jotka muistuttavat omaani. Lukea ja kommentoida niitä. Ihan ei ole vielä löytynyt. Ei yhtäkään. Vain niitä, jossa käydään kahvilla kahviloissa, ostetaan lapsille 60e talvitakki, mies on ihana ja elämä on kertakaikkisen upeaa. Vaikka lapsi hiukan kiukuttelee, se on vain vaihe. Ja totta kai häntä rakastetaan ja muistetaan mainita se, ettei kukaan kukkahattutäti vain pahoita mieltä. Joko en vain osaa tätä ruusunpunaisten lasien läpi tuijottelua tai sitten mulla ei vaan ole niitä laseja. Joka tapauksessa olen tullut siihen tulokseen, ettei tuo positiivisuus taida sopia minulle.

Kolmas neuvo, johon takerruin oli: Kunnon esittely blogista ja kerro itsestäsi. Jaa, no eikö riitä, jos siinä lukee, että pohjallakin on kellari. Eikä se nyt ihan tarpeeksi kattavasti anna informaatiota tämän blogin sisällöstä. Kuvaus itsestäni. Juu, siinä on menty kyllä metsään, sieltä rotkon pohjalle, josta vielä valunut maan ytimeen. Kohta kaksi vuotta oon hinkannut tätä blogia ja yhden yhtä juttua en ole kirjoittanut itsestäni. Mutta lupaan, että sellainen tulee. Viimeistään sitten kuin loppuu jutut. 

Blogikirjoituksessa pitää olla vähintään 1500 sanaa ja mielellään tietysti mielenkiintoisia sellaisia. Se on kyllä uskomaton juttu, että yksi suosituimpia tekstejäni on melko lyhyt tarina mandariin kuoresta kansikuvaksi. En ole siis kovin hyvä laskemaan sanoja, lauseita, kappaleita tai ylipäätänsä mitään. Minä kirjoitan sen, mikä pää antaa ulos sillä hetkellä. Yleensä se on hyvin vähän. Aivot kyllä kertoo, milloin on tyhjät, oli se sit 1000 vai 10 000 sanaa. En halua väkisin vääntää ja kiertää samaa juttua kymmenettä kertaa, jotta saisin vaan tarvittavan määrän sanoja. Minusta tekstin pitää olla juuri niin hyvää, että sitä jaksaa lukea.

Blogin ulkonäköön panostaminen. No jos lähdetään siitä  Epäonnisen hyvästä kansikuvasta. Siitä mandariinin kuoresta. Ehdottomasti aikaavievin projekti tähän asti. Kun mietit lautasista havuihin ja pöydällä kuivunut kuori ratkaisi lopulta tämän viikkojen piinan.

Ja pitää muistaa jakaa jotain jatkuvasti somessa ja blogissa jajaja. Muuten hyvä, mutta kun en aina edes muista, milloin vaihdoin puhtaat kalsarit. Ja minusta ei vain ole kirjoittamaan sinne: Mulla oli hyvä päivä. Mites sulle kuuluu muuten tänään? Kun ei minua oikeastaan kiinnosta. Eiku. 

No joka tapauksessa, vaikka samankaltaisia blogeja ei ole, en koe tarpeelliseksi olla yhtään sen positiivisempi. Tai lähteä kodinhoitohuoneen kaapista hienoon kahvilaan. Kaapista en luovu. En vaikka pyykkikori vaatii anovasti kaappiin pääsyä. Luotan, että se teksti toimii ryysyissäkin. Juuri sellaisena kuin se kirjoitan. Toimii tai ei, voihan sitä haaveilla olevansa joku päivä ihan oikea bloggari.