Tekstit

No heipä hei.

Kuva
Miltei vuosi on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Mitä siinä välissä tapahtui?  Paljon elämää. Istuin vuoristorataan. Käytiin välillä miltei huipullakin, mutta aina sieltä vain  suunta on alaspäin takaisin maan pinnalle. Tai tuntui kyllä, että se vaunu vain rysähti alas. Silloin on vaikea puhua, ku on itse aivan hajalla. Sitä haluaa huutaa apua, mutta kukaan ei kuule sinua. Ei, koska sanat eivät tule ulos asti. Koska on niin väsynyt ja rikki.  En ole pitkään aikaan kolunnut tuota pohjan kellaria noin tarkkaan. Yritin jopa kaivaa sitä vielä syvemmäksi. Mikä siihen johti, avaan näitä myöhemmin. Tänään pakkasin reppuun kahvin, otin pari koiraa matkaan ja menin metsään. Istuin tutulle kannolle ja naurahdin.  Lapsena kolusin näitä samoja metsiä, kun oli vaikeaa.  Nykyisin palaan samalla kannolle. Joskus yksin, joskus kera lasten. Koirat vain on vaihtuneet vuosien aikana. Mutta tähän metsään minä tunnun kuuluvan. Ei sitä kauas ole elämässään päässyt. Mutta tarvitsee...

Ihan hyvin.

 Huhhuh, asumiskuviot ovat ratkeamassa. Uusi pelottaa ja ahdistaakin. Sitä miettii aina pärjääkö sitä. Kun on pankin mukaan liikaa noita lapsiakin.  Mutta pärjätähän minä osaan. Siinähän minä olen helvetin hyvä. Tämä vuosi on taas näyttänyt, mitä se pärjääminen vaatii. Mitä se on, kun ei jaksaisi nousta sängystä. Mitä se on, kun aamu alkaa kyynelillä ja menee nukkumaan itkien. Mitä se on, kun maksaa laskun ja toivoo vain rahojen riittävän seuraavaan. Mitä se on, kun yrität hymyillä väkisin, vaikkei suupielet enää taitu. Nyt sitten on se hetki tänä vuonna, kun kaikki on ihan hyvin. Pelottaa sanoa se ääneen. Ei sitä uskalla kuiskatakaan. Se on kuin kirosana. Se on möykky rinnassa. Hyvästä on tullut paha. Tuntuu, että tätä ei oikein osaa. Olen hyvä pärjäämään ja selviytymään kriiseistä. Mutta tässä minä en ole hyvä. Että menee hyvin. Edes hetken. Odotan vain, että elämä kaatuu taas ja kasaan ne rippeet jälleen. Ja jatkan, kunnes taas pärjätään. Mutta jos puoli elämää on ollut pel...

Väliinputoaja

 Kun erosimme, oli selvää, että yhteinen lapsemme jäisi pääasiallisesti minulle. Minä olin jyrkästi sitä mieltä ja en antanut hirveästi valinnanvaraa. Sinä olit se, joka päätit lähteä. Et veisi minulta lapsiakin. Ehkä hän tiesi, että kanssani on turha neuvotella. Taistelisin lapsistani hamaan loppuun, jos se sitä vaatisi. Ja minä kyllä jaksaisin taistella ja tekisin aivan kaikkeni pitääkseni heidät. Ehkä olin väärässä ja liian tiukka. Mutta siinä elämäntilanteessa en halunnut luopua. Halusin pitää kiinni siitä, että lasten elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena. Siitä seurasi sitten se, että teinistä tuli väliinputoaja. Teini oli lapsesta saakka tiennyt, ettei mieheni ollut hänen oikea isänsä. Mutta teini oli niin pieni tavatessamme, että miehestäni tuli väkisinkin hänen isänsä. Se, joka laittoi ruuan. Se, joka katseli lastenohjelmia hänen kanssaan. Se, jonka kanssa oli oma huumori. Se, joka oli läsnä joka päivä. Ja sitten ei ollutkaan. Pienempi lähti isälleen ja teini jäi kotii...

Minä rakastan.

 Sinua. Vaikka sinä saat minun hermoni riekaleiksi. - Minusta olisi kiva, jos pyytäisit kaiken kerralla, eikä siten, että kerkiin kodinhoitohuoneeseen ja juoksen sieltä antamaan sinulle vettä. "Mutta ethän sinä äiti edes juokse. Sinä kävelet". Äärimmäisen hyvä pointti. Lähdit perjantaina isäsi luo. Valtava paha olo hiipi huppariin. Vilkutat autosta iloisesti. Nostan kättä, ettet huomaa kyyneleitäni.  Olin jo ihan reipas tuossa taannoin. Tuntui, että oli ihan mukava saada aikaa itselleen. No teinille ja mulle. Silloin kuin se sattuu näyttäytymään talossa. Mutta olen kai aukaissut Iltalehden liian monta kertaa. Lukenut onnettomuuksista, jotka ovat vieneet lapsen hengen. Maailma on täynnä sotaa. Tuntuu, että kaikkea pahaa tapahtuu kaikkialla. Mieli murtuu niiden alle. Tulee pelko. En haluaisi sinun lähtevän. Vaikka se toinen on ihan yhtä pätevä vanhempi kuin minäkin. Parempi hermoisempikin. Näin unta isästäsi. Unessa hän halasi minua kauan ja sanoi: Heippa. Ja hän hävisi maisema...

Rengas, makaroni ja romahdus

Kuva
Kuten kuvasta näkyy, ei se tämäkään viikko ihan putkeen mennyt. Maanantaiaamu, perushärdelli, juoksen lapsi kainalossa autolle ja..rengas tyhjä.  "Just joo." Totesi lapsi. Mielessäni kävin hiukan rumempia sanoja läpi, mutta tyydyin lapsen tyhjentävään vastaukseen.  - Jospa se on vaan tyhjentynyt. Ajan lähimmälle huoltoasemalle ja katson rengasta. Ruuvin perkele. Vaistonvarainen liike kohti ruuvia, kunnes joku blondin aivoissa liikahtaa: Äläpä otakaan. Laitan ilmaa, vien lapsen hoitoon ja toivon, että töihin päästyä on jäljellä muutakin kuin vanne. Kahvipöydässä romahdan kyyneliin. Tyhjä rengas oli liikaa. Todellisuudessa saattoi alkaa painaa teinin viimeaikaiset sekoilut ja omat asumiskuviot. Pomo halasi ja sanoi: "Sinä oot sitkein tuntemani tyyppi. Kyllä me tästäkin selvitään." Purskahdin uudelleen itkuun, pyyhin räät esimieheni paitaan, kokosin itseni ja jatkoin töitä. Sanoin rehellisesti pomolleni, että ehkä minä tarvitsen nyt ammattiapua.  Hyvin harvoin näytän t...

Niin paljon kun jaksaa kantaa

 Katson pienempää ja sanon: Älä kasva koskaan isoksi.  Tuuli riepottelee ulko- ovea. Teini lähti siitä ovet paukkuen pois. Se lapsi, joka ei ole koskaan saanut kotiarestia. Lapsi, jonka kanssa on puhuttu aina kaikki asiat. Se lapsi, joka tunneälyllään yllättää minut lähes aina.  Hän karkasi kotoa. Onneksi tiesin minne. Mutta ei niitä vaikeita asioita karkuun pääse, vaikka kuinka yrittäisi. Ne ottaa sinut kiinni tavalla tai toisella. Keräsin pirstaleita lattialta. Eikun ihan siis oikeasti. Kun pienempi tiputti lasin. Kasailin samalla itseäni, palanen kerrallaan. Mietin äitiyttäni, mikä olikaan mennyt pieleen. Oikein ryömin siellä suossa, sukelsinkin pari kertaa.  Tähän asti sitä on rimpuillut ja taistellut. Harrastanut sitä kuuluisaa selviytymistä. Käynyt pohjalla, sen kellarissa, mutta noussut kuitenkin aina päivänvaloon. -Enää minä en jaksa, jos Ville-Maija (huom. nimi muutettu) haluaa lähteä. Nyt minä olen ihan loppu. Lapset on se, minkä eteen jaksaa. Ne, joiden vu...

Puuro

 Tässä kun on taistellut ruokapöydässä tunnin kaurapuurosta. "En halua. Se on pahaa. Laitoit liian paljon lautaselle. Liian paksua. Vääränlainen lusikka. Haluan voita. Puuro on liian kylmää." Siinä sitten pistin kolmannen kerran puuron mikroon, pidin sinua sylissä ja yritin kasailla omia hermojani. Ei se helppoa ole tuo puuronkeitto. Joskus tulee liian paksua. Lusikka ei uppoa ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei vain jaksaisi hämmentää. Samalla kuuntelet vierestä, miten se pitäisi keittää, kuinka pitkään ja mitä siitä pitäisi tulla. On ihmisiä, jotka hämmentävät puolestasi. Oma pää ei meinaa pysyä kasassa ja usein se palaa pohjaan, kun on liian monta muuttujaa sopassa. Tekisi mieli huutaa. Huudankin, mutta kukaan ei kuule. Kyynel tipahtaa kattilaan. Se tekee sitä suolaisemman.  Yksin ei aina jaksaisi tehdä ruokaa. Miettiä, kuinka rahat riittävät. Joskus on vain syötävä sitä puuroa. En vain kerro lapsille, että miksi. Joinakin päivinä puurosta tulee velliä ja on helpompi hengittää....