Epäonnenenkeli

 Olen nyt parin viikon ajan tehnyt vääntöä tuo naamakirjan kanssa. Kun se ei vain halua, että minä pysyn sisällä. Tätä leikkiä on jatkettu joka ilta. Istuntosi vanhentui, kirjaudu uudelleen. Kirjautuisinhan minä, jos voisin! Miksi?!! Olen päivitellyt sovelluksen: Mikä hel...ikopterin v...attu sinua vaivaa! Olen puhunut kauniisti: Menisit nyt ja pysyisit siellä. Olen heittänyt puhelimen olan yli ja kironnut koko saa...vin somea hevonheitukkaan. Ei oo ole auttanut ei. Olen kuullut, että Tinder heittää porukkaa pihalle, jos liian suosittu. Mutta että jos mua seuraa siellä naamakirjassa äiti ja Kaisa, onko se todella liikaa?  Olen nyt poistanut sovelluksen puhelimesta ja ajatuksissani koko maailmankaikkeudesta. Koska tiedättekö mitä? Edes googgeli ei tiennyt ongelmaan ratkaisua. Aika paha. Joko se sovellus on sitä mieltä, että en kuulu sinne. Ainakin kulkuskranssi oli liikaa blogin lukijoilla, seuraajat tippui kuin lehmän häntä. Mutta aina on kiva aloittaa alusta niidenkin haaliminen. Mink

 Tiedättekö sen ihmisen, jonka kanssa ei vain saa juttua edes säästä? Ei sitten mitenkään. Kävin taannoin tuossa lapsen kanssa hänen ystävänsä synttäreillä. Kavereita ovat lapset, ei me aikuiset. Tässä on se jännä pointti, että kuin menisi sokkotreffeille. Ikinä ei tiedä, minkälainen ihminen siellä on vastassa. Kaarran pihaan ja koti on hieno. Uudet autot ja ilmalämpöpumput. Vanhempi avaa oven ja minua vastaan tuijottaa todella kaunis nainen. Viimeisen päälle hän kuin talokin. Katson omia ylisuuria farkkujani ja hupparia. Ei saatana. Selvästi edustamme erilaista palkkaluokkaa. Keittiö näytti elektroniikkaliikkeeltä ja seinät niin valkoiset, että ihan häikäisi.  Hän vaikuttaa juurikin siltä, että hän tietää olevansa upea. Ja ehkä hiukan parempi kuin muut. Ystäväpiiristäni tuollainen ihminen savustettaisiin nopeammin kuin uhmaikäinen saa huoneensa sotkettua.  Kuin lännen suoralla, tuijotamme toisiamme. Käyn läpi tuhat ajatusta siitä, kuinka alipukeutunut olen ja miksi ihmeessä tunnen taa

 Jos tässä nyt haluaisi rikastumaan päästä, niin hyvä keino voisi olla mainostaminen blogissa. Mutta miten, mitä, missä, milloin? Blogspot antaa mahdollisuuden luoda suhteellisen helposti adsense-tilin. Sillä googgeli tiputtaa mainoksia ja eurot ropisee vain tilille. Tämä näyttää ulkoisesti melko helpolta vaihtoehdolta. Mutta ei se sitä ollut. Kun tutustuin aiheeseen, ei se sitten tainnut ollakaan niin helppoa rahaa. Adsense laittaa mainoksia blogiin kyllä, mutta niistä saa vain senttejä tai kaksi. Lisäksi palvelu hakee mainoksia sillä perusteella, mistä kirjoitan. Eli jos kirjoitan rahasta, lävähtää pikavippi-mainos. Tai se hiukkasen haistelee selaushistoriaani. Ja koska olen hakenut: kuinka poistan koiranjaskan kengästä, en tiedä tulisiko sieltä mainos jaskasta vai kengästä. Ei siis sitä. On myös palvelu, jossa valitset mainokset. Siinä palvelu tietenkin vetää hiukan välistä tai sitten vähän enemmän. Omia tulojaan on ilmeisesti suhteellisen vaikea saada ulos. Ja nytkin puhutaan siis

 Koska kaikki(anoppi) valittaa, että miksi meillä ei ole joulukoristeita. Tai miksi meillä on vielä kesäverhot ikkunassa. Koska mulla on ainainen kesä, jouluna vain vähän viileämpi. No ei noin aurinkoista kuitenkaan.  No koska olen miltei yhtä tunnettu joulun vihaaja kuin Grinch, ajatus ällötti. Mutta paineen alla murruin, koska lapset katsoi minua kuin joulupukkia ostarissa. No, päätin hommata kranssin. Tai no, lainasin äidiltä. Anteeksi äiti. Mutta se oli jotenkin tylsä, hirveän jouluinen. Joten.. Hommasin kaveriksi kulkuset. Näitä voi käyttää näin, tai sytyttää valot ja nauttia joulunpunaisesta. Tai punasta poskilla. Kyllä minusta tuntuu, että anoppi on mielissään, kun seuraavan kerran tulee vierailulle. Olenhan kuitenkin tänä vuonna ihan panostanut tähän jouluun. Vai mitä ootte mieltä? Ai, että tätä oli hauska tehdä. Blogini kallein sijoitus oli nämä kulkuset (3,71e), mutta oli se sen arvoista. Mitäs olet mieltä, tuleeko teillekin kulkuskransseja? Saa jakaa, kommentoida ja totta ka

 Aamulla en herännytkään kuten tavallisesti, täysin pirteänä aamukuudelta, täydelliset meikit päällä, merkkibyjamassa. Peitto tuntui painavalta ja silmien avaaminen sattui. Kirosin taas vanhan talon seinät. Yöpukuna vain 452 vaatekerrastoa, pari lisää ja kahvinkeittoon. Askel tuntui omituisen raskaalta ja kahvinkeitin oli viisitoista metriä kauempana kuin normaalisti. Vilkaisen peiliin ja ihailin tuota harvinaisen harmaata hipiää. Niska veti väkisin kyyryyn, selkä koukkuun. Jaahas, olen kipeä. Joka niveleen sattuu. Askel on lyhyempi kuin mummolla suojatiellä. Ei hel....ikopteri. Kuten joka kerta päätän vain, etten ole kipeä. Se auttaa aina. Koska eihän äidit sairasta. Tai vaikka nyt pikkukuume (39 astetta) oiskin, kuka ne asiat oikein hoitaisi. Koska miten ne voisi jättää tekemättä. Lapset eivät pärjää ilman ruokaa tai sitä tiettyä paitaa, joka sattuu juuri olemaan pesussa. On jano, kakka ja polvessa mustelma, koska ei vaan muistanut, ettei sohvan selkänojalta kannata hypätä. Saattaisi

 Kun on jauhanut tätä blogia pari vuotta, niin nyt on sitten se aika miettiä, että toiskohan tämän ulos kodinhoitohuoneen kaapista. Sitä käy sisäistä kamppailua siitä, onko se teksti tarpeeksi hyvää blogiksi. Opin olemaan miettimättä. Tämä on minun epäonninen blogi, joka on just sellanen kuin sen haluan. Kirjoitan juuri siitä, mikä tuntuu hyvältä, oli se sillä hetkellä lapsen kalsarit taikka rakkaus. Olen jättänyt jo kauan sitten muiden miellyttämisen. Koska se ei vain toimi.  Olen tehnyt tutkimustyötä, kuinka sitä blogia saadaan sit näkyväksi. Käytän alustana tällä hetkellä tätä blogitäplää ( blogspot). Koska se on ilmainen. Mutta vaikka alusta on googgelin oma, ei se kuulema hirveästi tykkää tästä täplästä. Sitä en tiedä miksi, koska en saanut tätä asiaa vain aukeamaan kahden aikaan aamuyöllä. Yllättävän paljon se kävi kyllä tunteisiin, en ymmärrä miksi. No vaihtoehtonahan olisi siirtää koko blogi sanapainoon eli wordpressiin. Ilmeisesti tämä toisi näkyvyyttä. Sitten pitäisi ostaa do

 Aamulla ajattelin sekunnin viidesosan (koska enempään ei ole aikaa), kuinka kiva olisi vain jäädä lapsen viereen sohvalle katsomaan lastenohjelmia.  Joka ilta kuitenkin mietin, että ei ohjelmia aamulla, sillä sitä lasta ei saa ikinä lähtemään ajoissa. Mutta kuten tapoihini kuuluu, pyörrän päätöksen joka aamu. No se viidesosa sekunti oli ihan kaunis ajatus teoriassa. Siinä hyvin aloitettu karjun vaatteet lapsen päälle- vaihe keskeytyy puhelimen soittoääneen. Käyn taas kuolemasta syntymään kaikki vaihtoehdot läpi, kun etsin, missä per....hosen taskussa se voisi taas olla. Toimintaterapeuttihan se soittaa sujuvasti ennen kahdeksaa. Ei voida sitä teidän lapsen aikaa laittaa siihen sovitulle päivälle, koska siinä teillä on jo lääkäri. Aamuaivot ne vain tyhjää raksutti, kun kysyin: Niin, mikä? Hän selittää ja edelleenkään en ymmärrä. Miten voi taas olla joku aika jonnekin, mistä en mitään tiedä. En tietenkään voi sanoa, että alkavan alzheimerin aivoni vain unohti taas kerran. En, olin jyrkä