Epäonnenenkeli

 Huhhuh, asumiskuviot ovat ratkeamassa. Uusi pelottaa ja ahdistaakin. Sitä miettii aina pärjääkö sitä. Kun on pankin mukaan liikaa noita lapsiakin.  Mutta pärjätähän minä osaan. Siinähän minä olen helvetin hyvä. Tämä vuosi on taas näyttänyt, mitä se pärjääminen vaatii. Mitä se on, kun ei jaksaisi nousta sängystä. Mitä se on, kun aamu alkaa kyynelillä ja menee nukkumaan itkien. Mitä se on, kun maksaa laskun ja toivoo vain rahojen riittävän seuraavaan. Mitä se on, kun yrität hymyillä väkisin, vaikkei suupielet enää taitu. Nyt sitten on se hetki tänä vuonna, kun kaikki on ihan hyvin. Pelottaa sanoa se ääneen. Ei sitä uskalla kuiskatakaan. Se on kuin kirosana. Se on möykky rinnassa. Hyvästä on tullut paha. Tuntuu, että tätä ei oikein osaa. Olen hyvä pärjäämään ja selviytymään kriiseistä. Mutta tässä minä en ole hyvä. Että menee hyvin. Edes hetken. Odotan vain, että elämä kaatuu taas ja kasaan ne rippeet jälleen. Ja jatkan, kunnes taas pärjätään. Mutta jos puoli elämää on ollut pelkkää selv

 Kun erosimme, oli selvää, että yhteinen lapsemme jäisi pääasiallisesti minulle. Minä olin jyrkästi sitä mieltä ja en antanut hirveästi valinnanvaraa. Sinä olit se, joka päätit lähteä. Et veisi minulta lapsiakin. Ehkä hän tiesi, että kanssani on turha neuvotella. Taistelisin lapsistani hamaan loppuun, jos se sitä vaatisi. Ja minä kyllä jaksaisin taistella ja tekisin aivan kaikkeni pitääkseni heidät. Ehkä olin väärässä ja liian tiukka. Mutta siinä elämäntilanteessa en halunnut luopua. Halusin pitää kiinni siitä, että lasten elämä pysyisi mahdollisimman samanlaisena. Siitä seurasi sitten se, että teinistä tuli väliinputoaja. Teini oli lapsesta saakka tiennyt, ettei mieheni ollut hänen oikea isänsä. Mutta teini oli niin pieni tavatessamme, että miehestäni tuli väkisinkin hänen isänsä. Se, joka laittoi ruuan. Se, joka katseli lastenohjelmia hänen kanssaan. Se, jonka kanssa oli oma huumori. Se, joka oli läsnä joka päivä. Ja sitten ei ollutkaan. Pienempi lähti isälleen ja teini jäi kotiin. S

 Sinua. Vaikka sinä saat minun hermoni riekaleiksi. - Minusta olisi kiva, jos pyytäisit kaiken kerralla, eikä siten, että kerkiin kodinhoitohuoneeseen ja juoksen sieltä antamaan sinulle vettä. "Mutta ethän sinä äiti edes juokse. Sinä kävelet". Äärimmäisen hyvä pointti. Lähdit perjantaina isäsi luo. Valtava paha olo hiipi huppariin. Vilkutat autosta iloisesti. Nostan kättä, ettet huomaa kyyneleitäni.  Olin jo ihan reipas tuossa taannoin. Tuntui, että oli ihan mukava saada aikaa itselleen. No teinille ja mulle. Silloin kuin se sattuu näyttäytymään talossa. Mutta olen kai aukaissut Iltalehden liian monta kertaa. Lukenut onnettomuuksista, jotka ovat vieneet lapsen hengen. Maailma on täynnä sotaa. Tuntuu, että kaikkea pahaa tapahtuu kaikkialla. Mieli murtuu niiden alle. Tulee pelko. En haluaisi sinun lähtevän. Vaikka se toinen on ihan yhtä pätevä vanhempi kuin minäkin. Parempi hermoisempikin. Näin unta isästäsi. Unessa hän halasi minua kauan ja sanoi: Heippa. Ja hän hävisi maisema

Kuten kuvasta näkyy, ei se tämäkään viikko ihan putkeen mennyt. Maanantaiaamu, perushärdelli, juoksen lapsi kainalossa autolle ja..rengas tyhjä.  "Just joo." Totesi lapsi. Mielessäni kävin hiukan rumempia sanoja läpi, mutta tyydyin lapsen tyhjentävään vastaukseen.  - Jospa se on vaan tyhjentynyt. Ajan lähimmälle huoltoasemalle ja katson rengasta. Ruuvin perkele. Vaistonvarainen liike kohti ruuvia, kunnes joku blondin aivoissa liikahtaa: Äläpä otakaan. Laitan ilmaa, vien lapsen hoitoon ja toivon, että töihin päästyä on jäljellä muutakin kuin vanne. Kahvipöydässä romahdan kyyneliin. Tyhjä rengas oli liikaa. Todellisuudessa saattoi alkaa painaa teinin viimeaikaiset sekoilut ja omat asumiskuviot. Pomo halasi ja sanoi: "Sinä oot sitkein tuntemani tyyppi. Kyllä me tästäkin selvitään." Purskahdin uudelleen itkuun, pyyhin räät esimieheni paitaan, kokosin itseni ja jatkoin töitä. Sanoin rehellisesti pomolleni, että ehkä minä tarvitsen nyt ammattiapua.  Hyvin harvoin näytän t

 Katson pienempää ja sanon: Älä kasva koskaan isoksi.  Tuuli riepottelee ulko- ovea. Teini lähti siitä ovet paukkuen pois. Se lapsi, joka ei ole koskaan saanut kotiarestia. Lapsi, jonka kanssa on puhuttu aina kaikki asiat. Se lapsi, joka tunneälyllään yllättää minut lähes aina.  Hän karkasi kotoa. Onneksi tiesin minne. Mutta ei niitä vaikeita asioita karkuun pääse, vaikka kuinka yrittäisi. Ne ottaa sinut kiinni tavalla tai toisella. Keräsin pirstaleita lattialta. Eikun ihan siis oikeasti. Kun pienempi tiputti lasin. Kasailin samalla itseäni, palanen kerrallaan. Mietin äitiyttäni, mikä olikaan mennyt pieleen. Oikein ryömin siellä suossa, sukelsinkin pari kertaa.  Tähän asti sitä on rimpuillut ja taistellut. Harrastanut sitä kuuluisaa selviytymistä. Käynyt pohjalla, sen kellarissa, mutta noussut kuitenkin aina päivänvaloon. -Enää minä en jaksa, jos Ville-Maija (huom. nimi muutettu) haluaa lähteä. Nyt minä olen ihan loppu. Lapset on se, minkä eteen jaksaa. Ne, joiden vuoksi yrittää kaikke

 Tässä kun on taistellut ruokapöydässä tunnin kaurapuurosta. "En halua. Se on pahaa. Laitoit liian paljon lautaselle. Liian paksua. Vääränlainen lusikka. Haluan voita. Puuro on liian kylmää." Siinä sitten pistin kolmannen kerran puuron mikroon, pidin sinua sylissä ja yritin kasailla omia hermojani. Ei se helppoa ole tuo puuronkeitto. Joskus tulee liian paksua. Lusikka ei uppoa ja kaikki tuntuu vaikealta. Ei vain jaksaisi hämmentää. Samalla kuuntelet vierestä, miten se pitäisi keittää, kuinka pitkään ja mitä siitä pitäisi tulla. On ihmisiä, jotka hämmentävät puolestasi. Oma pää ei meinaa pysyä kasassa ja usein se palaa pohjaan, kun on liian monta muuttujaa sopassa. Tekisi mieli huutaa. Huudankin, mutta kukaan ei kuule. Kyynel tipahtaa kattilaan. Se tekee sitä suolaisemman.  Yksin ei aina jaksaisi tehdä ruokaa. Miettiä, kuinka rahat riittävät. Joskus on vain syötävä sitä puuroa. En vain kerro lapsille, että miksi. Joinakin päivinä puurosta tulee velliä ja on helpompi hengittää.

 "Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, silloin on parempi olla hiljaa." Olen nyt tässä kesän viettänyt hiljaiseloa. Eikä tämä taida toimia. Epäonnestahan tämä blogi on tehty. On vaikea tehdä hattaraa paskasta. Ei kierry sitten millään tötterön ympärille. Olin haaveillut tekeväni tämän kesän 80 % työaikaa ja keskittyväni blogiin. Koska tuli ero, ei minulla ollut siihen varaa. Jotenkin sitten luovutin koko blogin suhteen. Ei jaksa, eikä pysty. Ei minusta tulisikaan kuuluisaa kirjoittajaa. Enkä todellakaan tiedä, miten kuvittelin yhden kesän riittävän siihen. Mutta koska tykkään tulla alas kovaa ja korkealta, niin tämä oli ajatukseni. Aika tuli vastaan. Yksinhuoltajana rattaita on kaksikertaa enemmän. Kun yksi jumiutuu, alkaa kaikki hidastua. Kirjoittamiseen ei jäänyt aikaa. Ei edes sitä varttia. Tai ehkä minä pakenin. En osaisi kirjoittaa onnettomasta onnellista. Ja kuka sitä rämpimistä jaksaisi loputtomiin lukea. Pelkäsin aloittaa enää. Ihmiset ovat hävinneet.  Kelle minä enää

 Täällä taas. Pysyin poissa, koska ajettelin, ettei minulla ole mitään hyvää sanottavaa. Että sitä kakkaa vaan tuntuu lentävän tuulettimeen sitä tahtia, ettei kukaan jaksa lukea. Mutta koska loppua ei näy, niin sama oli palata. Sillä voihan olla, että paskanmäärä on vain vakio. Olen tässä nyt eron jälkeen selvitellyt asumiskuvioita. Säästänyt ja pistänyt hakemusta pankkiin. Mutta näköjään yyhoo on yhtä arvostettu pankissa kuin sinkkumarkkinoilla: viimeinen vaihtoehto. Olen aina ajatellut, että kun on tarpeeksi ahkera, kaiken voi saavuttaa. Mutta ei, vaikka olisi käsiraha säästössä ja työpaikka, ei sillä ole mitään merkitystä. " Käytännössä sitä lainaa ei voi saada yksinään." Aivan. Eli ei sillä ahkeruudella tai säästämisellä ole oikeastaan mitään väliä, koska sinä nyt vain olet surkea yh. Hommaa jonkinsortin puoliso ja tule takaisin. Mitä opimme tästä: Ikinä ei kannata erota. Vaikka vaan rahan takia yhdessä.  Viime päivinä olen purskahtanut itkuun enemmän kuin kahden lapsen ä

 Tämän kesän piti olla erilainen. Olisin nauttinut pitkistä viikonlopuista osittaisen hoitovapaan turvin.  Ystävä muistuttikin, milloin aloitan sen. - En milloinkaan. Tuli väsy, tuli itku. Ei minulla vain ole varaa siihen yksin. Ihmiset tuntuivat arvostelevan enemmän. Miksi teen niin tai näin. Tuntui, että yksinhuoltajan täytyi olla paljon tehokkaampi, parempi ja upea samaan aikaan. Vai olinko se sittenkin minä, joka sieltä huuteli. Parisuhteessa viis veisasin kenenkään ittuiluille. Nyt tunnuin ottavat kaiken sisään ja on muuten nenä täynnä herneitä. Mutta miksi. Ajatuksiin hiipii väkisinkin, ettei ole tarpeeksi hyvä äiti. Vaikka miksipä se olisi muuttunut eron jälkeenkään. Aivan sama ihminenhän minä olen. Eikä kotini näytä edelleenkään täydelliseltä tai pihani ole puutarhalehdestä. Mutta koko ajan  pitää yrittää parastaan ja vielä hiukan enemmänkin. Mutta kenelle? Niille arvostelijoille vai itselleen.  Mutta näyttää pitää, että pärjää. Tämä on kai sama kuin exät pukeutuu usein toisten

 Lähdinpä autokaupoilla ystävän kanssa. Hän on mies ja jos sanon sanan iskari, hän ajaisi lähimmälle kebabille ja tilaisi iskenderin.  Eikä siinä mitään pahaa ole, mutta ymmärrän hänen tarvitsevan hiukan henkistä apua. Saavumme kauppiaan luo. Hän on tyypillinen autokauppias, jos nykypäivänä näin voi ilmaista. Jos ei, sanonpa nyt kuitenkin. Hyvin pukeutunut keski-ikäinen mies. Hiukset vedetty geelillä tai kananmunalla taakse. Jos hänellä olisi henkselit, hän paukuttelisi niitä. Kengät on kiiltävät ja puhtaat, ei yhtään koiranjaskaa missään. Outoa, sanon minä. "Tulitte autokaupoille." No ihanko totta, ei kun sitä kebabia hakemaan. Hän alkaa myydä autoa miehelle. Katse vilkaisee välillä minua, mutta ohittaa kuin mato koukun. Hän kuitenkin olettaa minun olevan samaa perhettä ja kuulen sanan vaimo. Tämä vaimo kuitenkin könyää auton alle. "Tällä on kyllä ollut paljon kysyntää, varmasti on ottajia", kuulen auton alle ja homma hiukan haiskahtaa.  - Mitäs täällä roikkuu? Kys

 Ahdistus. Se tuli käymään vappuna. Lasten ilmapalloissa somessa. Kiersin kaukaa kaupat, etten joutuisi sanomaan lapselle, että et saisi sitä Nalle Puh- palloa.  Ahdistus tuntui jäävän vuokralle. Tuntui, että se vei minulta enemmän kuin maksoi. Päässä musteni. Kuin kukka, kaikki hyvä tuntui lakastuvan. Lehti kerrallaan veit sen minulta. Taivutit varren ja napsaisit. Ahdistus tuli mukaani töihin. Ei minusta ole tähänkään. Veit ammattitaidon pala kerrallaan. Olit todella hyvä siinä. Ahdistus voimistui, kun äitienpäivä tuli. Osasin sitä odottaakin. Kerroit kuinka paska minä olen. Kuinka en edes yritä. Kuinka muut ovat niin paljon parempia. Jonkunhan se pitää olla se luuseri tässäkin perheessä. Ahdistus vilkaisi myös peilistä. En ole tarpeeksi sitä tai tätä. Näytit kaikki ne virheet, mitkä pitäisi muuttaa.  Ahdistus takertui myös sanoihini. Tunsin sanovani aina jotain väärää. Ja jos en sanonut, ajattelin niitä kertoja, kun olin. Miksi en saanutkaan sitä pitkää kieltä, jolla liepoa vähän jo

 Erosta on nyt muutama kuukausi. Ensimmäinen niistä meni melko sumussa. Yritti keksiä tekemistä, ettei tarvitsisi ajatella. Päivät menivät nopeasti, mutta viikot hitaasti. Vaikka kuinka yritti ohijuoksua, aika tuntui pysähtyneen. Ehkä se kertoi, että minunkin pitäisi. Seisahtua, ajatella ja käydä läpi ne kaikki tunteet. Mutta ahdisti liikaa, niin siivosin. Se on kyllä hyvä, että kerran kymmeneen vuoteen on näin puhdasta. Pöytien nysvääminen nysvärillä tuntui sillä hetkellä oikealta. Ja olen oikeastaan aina tehnyt niin elämän vaikeissa paikoissa. Mutta kuten tässäkään tapauksessa, ei sitä pahaa oloa voi pestä pois. Se pitää käsitellä. Halusi tai ei, se tulee jossain vaiheessa vastaan. Ja lyö vasten kasvoja kahta kovempaa. Niinpä minä käsittelin. Menin terapiaan. Purin tunteitani ja hammasta. Välillä tulin aivan fyysinen paha olo. Ahdisti ja pelotti. Kiukutti, vitutti. Välillä leijuin, että enhän minä niin paska olekaan. No vaihdoin siivouksen sohvaan. Hölläsin. Alkoi tuntumaan siltä, et

Kerroin muutama viikko sitten  krapulasta . Mitä sitten tapahtui edellisenä iltana? No siinä kun oli tyhjennetty viinipullo ja parannettu puoli palloa ystävien kanssa, jalka liikkui kohti pubia. Istuimme pöytään juomien äärelle ja juttu jatkui.  Viereeni istui tuttava mies ja alkoi kysellä kuulumisiani: "No mitäs teille? Mites teillä menee? "... Arvasin mihin tässä ollaan menossa, joten tokaisin: Kalasteletko nyt sitä, että olen eronnut? "En tietenkään!" No eipä tietenkään, kun en ole nähnyt sinua viiteen vuoteen ja ihan yhdenäkin sinua kiinnostaa perheeni asiat. Toivoin miehen ymmärtävän yskän ja vaihtavan pöytää. Tunnen kuitenkin, kuinka käsi koskettaa treenattua pyllylihastani. Sormus painautuu farkkujani vasten. Nousen ja kysyn: Mitä hevonvi..talista sinä teet ja poistun pöydästä. Jos olisin ollut kymmenen vuotta nuorempi, olisi hänen naamallaan ollut keskihintainen viini. Mutta koska olen köyhä yksinhuoltaja, ei passaa heittää mitään hukkaan. Varsinkaan hyvää v

 Perjantaina soi puhelin kesken työpäivän: Lapsesi oksentaa. Jaahas, siinähän olisi voinut iloita pidennetystä viikonlopusta. Mutta minä vain mietin, onko kokovartalosuojapuku liikaa, kun haen hänet. Mutta pisteet hänelle, kerrankin aloitti sen jossain muualla kuin kotona. Kieltämättä hän näytti melko surkealta istuessaan rappusilla. "Haluan syliin." Tämä oli taas niitä tilanteita elämässä, kuinka kieltäytyisit kohteliaasti loukkaamatta kenenkään mieltä. Taivuin, koska hoitotädin paha katse oli naulittu selkääni. Pelkäsin selvästi liikaa auktoriteetteja, perkele. Kun hän liimasi poskensa poskeani vasten, joku äiti olisi onnellinen, kun kerrankin hän on ihan lähellä. Minä taas mietin, kuinka kauan pystyn olemaan hengittämättä. Nostan hänet autoon ja kuvittelen,  kuinka laajalle alueelle sekin erite lentäisi. Kaikkien muoviosien välit, ihanaa. Mutta olisihan se vaihtelua, kun kerrankin se mömmö olisi sisäpuolella tuulilasia. Kotiin päästyä pesin lapsen ja käteni. Tikittävä aika

  Se kulki matkassamme ensimmäiseen yhteiseen kämppään. Se oli nykyisen teinin, silloisen uhmaikäisen lelulaatikko. Vaihtoi se vielä pari kertaa paikkaa, ennen kuin se kökötti olohuoneen nurkassa omassa kodissa. Se pölyyntyi rempan keskellä. Sitä siirrettiin milloin mihinkin.  Ja vihdoin laatikko oli valmis purettavaksi. Tavarat löysivät paikkansa. Laatikko kuitenkin jäi tyhjilleen vintille.  Siihen alkoi kerääntyä vuosien varrella remonttijätettä, paloja edellisistä elämistä. Eksyi sinne myös uupumus ja masennus. Mutta myös ne onnenhiput. Oli siellä rakkauttakin. Satatuhatta hymyä, muutama pusu ja kasa halauksia. Mutta laatikko alkoi käydä pieneksi. Sinne yritettiin survoa sitä onnea, mutta tuntui, että se potkaisi kaiken pois joka kerta. Emme huomanneet, kuinka laatikko oli jo ratkennut liitoksistaan. Pari traumaa oli tehnyt siihen valtavat raot.  Mitään sinne ei enää mahtunut. Sinä jätit laatikon minulle ja lähdit. Minä purin sen. Otin talteen kyyneleet, keräsin palat, nauroin kun n

 Kirjoituspäivä ja tuntuu, että mitään ei tule ulos. Pahoittelen, päätä ei ole valitettavasti ammennettu tyhjiin. Mutta aiheet, joita olen pyöritellyt päässäni, eivät vain sovi tähän hetkeen. Mitäpä jos poikkeaisi tyylistä ja kokeilisi tällaista tyhjänlätinää vaihteeksi.  Perjantaina näin ystäviä ja nopeasti keskustelu kääntyi Tinderiin. En ole, sitähän sä kysyit. Vaikka tein sen järkyttävän hyvän kuvauksen itsestäni.  Punnitsin mennyttä parisuhdetta. Jos on ihmisen kanssa ollut puolielämää, voiko olla oikeasti valmis uuteen parisuhteeseen parissa kuukaudessa. Minusta ei.  En voi sanoa olevani sinkku, mutta ehkä sen ja eron puolimatkassa. Kuin jossain välitilassa; päästämässä irti vanhasta, luomassa uutta itseni kanssa. Tuntuisi työläältä tutustua uuteen ihmiseen, hypätä keskustelusta tai sängystä toiseen. Tuntea se hetken läheisyys ja mennä taas. Olen elänyt tämän vaiheen nuoruudessa, eikä ole tarvetta siihen uudelleen. Eikä jaksamista, hiki tulee jo pelkästä ajatuksesta. Huh. Toisil

 Piti kertoa teille siitä koiranomistajan huippuhetkestä. Mutta koska viikonlopputyöt  sotki blogin kirjoittamista, on tämäkin kaksi viikkoa myöhässä. Palataan iltaan, kun olin ylitöissä. Palaan kotiin suhteellisen väsyneenä, toista silmää pitää auki tulitikku. On muuten oivallinen keksintö, jos et ole kokeillut. Haistoin ovelta tutun tuoksun. No pirtsakka pissin hajuhan se. Kysyn teiniltä oletko käyttäynyt koirat, kun hiukan haisee siltä, että et. Ja mitä se tuo pyyhe tekee lattialla. " Äiti, minä arvelin, että et huomaisi." Valitettavasti hajusta tunnistin. Oli sitä saattanut erehtyä muuallekin kuin sen pyyhkeen alle. Kun raivosiivosin keltaista unelmaa, luettelin teinille kaikki maailman kirosanat. Pari jäi väliin, kun en siihen hätään muistanut. Uhmaikäinen taas totesi, että siinä meni sit se ainut matto. Ja eikös sitä ollut myös kaapin alla, joka painaa 300 kiloa, eikä jaksa siirtää. Jalat vasten seinää ja työntö. No niin! Teini kysyikin minulta yksi päivä, miten oon nii

 Ihan tässä perjantai- illan kunniaksi mietin, että jos minulla olisi Tinder, niin miten kuvailisin itseäni: Olen pieniruokainen. Mutta teini syö kyllä sinunkin ruuat. Osaan kaikki temput 😉 Temppuilen niin, että sirkuskin jää kakkoseksi. Osaan käyttäytyä... huonosti tilanteessa kuin tilanteessa. Olen aina oikeassa, joten sinun tarvitsee vain olla väärässä. Palkkaluokitukseni on sen verran hyvä, että sinun täytyy vain elättää minut. Olen kaunis kuin kukka, sillä kukkiihan se perunakin. En murise juuri koskaan. Koirani tekevät sen puolestani. En juo. Muuta kuin silloin tällöin pari lasi...pullollista viiniä. Tonkkakin käy, jos et pulloa halua tuoda. Olen hyvä imemään... sinusta kaiken elämänilon. En ole täydellinen, mutta ihan hyvä. Hyvä riitelemään ja pitämään mykkäkoulua. Aika kympin nainen siis. Mikä saalis. Minussa on toki muitakin huippuhyviä ominaisuuksia, että jos kiinnostuit, kerron yksärillä lisää.

 Kun joskus viisi vuotta sitten aloitin bloggaamisen, kaatui se jo ennen kuin se kerkisi alkaakaan. Minun piti kirjoittaa hänestä , mutta en päässyt yhtä tekstiä pidemmälle.  Silloinen blogin nimi oli Epäonnenenkeli. Mutta koska en ollut todellisuudessa valmis kirjoittamaan, poistin tekstin ja koko blogin. Se on kaikki tai ei mitään tässäkin. Joku hölmöys siinä kävi kuitenkin, että aloitin uudelleen. En saanut enää samaa nimeä, kappas kummaa. Joten perään piti laittaa se N. Olenko muistanut muuten kertoa, mistä se Epäonnenenkeli nimi alunperin tulee? Kerronpa nyt kuitenkin. Joskus eräs ystävä tokaisi, että vaikka kuinka paljon sataisi paskaa taivaalta tähän pöydälle,  niin sinä tyynesti vain siivoat sen pois. No jaskaahan se vain on.  No nyt kun olen taas luopumassa siitä kirjaimesta.  Koska sain lopultakin ostettua sen domainin ja ilman ännää. Mainittakoon nyt vielä, että ihan itse asensin.  Kieli menee solmuun, kun siinä nimessä on niin monta niitä. Sähköpostin oikeinkirjoitus on hyv

 Taistelin viime viikolla tasan viisi aamua uhmaikäisen kanssa. Ei minusta huono ollenkaan. Ja varsinkin yksin, kun ei ole ketään kelle huutaa: Voisit sinäkin jotain tehdä! No siinä aamulla kuuntelet lapsen laulua pöntöllä, eikä loppua näy. Aloittaa piru aina alusta, kun yrittää seuraavaa lähtörutiinia. Jossain välissä palaa hermo ja hän huomauttaa hyvin korkealta, etten ymmärrä hänen lauluaan. Eikä hän kuinka lähellä otsasuonen räjähtäminen on. Hymyilen kuitenkin vielä. Minä todella yritän. Toisena aamuna hän selvästi vaihtoi taktiikkaa ja käytti haukkumasanoja, kuten pahvipää. Olin otettu. Melko laadukas sanavarasto hänelle on kehittynyt. Kolmantena aamuna käyttöön otettiin isä- kortti. Kun isän luona ja kun siellä. Olet nyt valitettavasti täällä äidin luona ja tämä pahvipää on komennossa. Neljäs aamu näyttikin liian hyvältä. Lapsi oli ihmeellisen positiivisella tuulella. Odottelin räjähdystä, mutta turhaan. Vartti aikataulusta edellä, laitanpa auton käyntiin valmiiksi.  Se oli virhe

 Siinä sinä olit. Pidit kädestä ja tuntui hyvältä. En läimäissyt kättäsi pois ötökkänä, niin kuin silloin joskus. Annoin sen olla, annoin itseni rakastua sinuun uudelleen. Heräsin ja ensimmäisen kerran kuukausiin ikävöin sinua. Fyysisesti ja henkisesti.  Nousin ylös ja mietin eroamme. Kahvin valuessa pannuun, valutin suhteemme aivojeni läpi. Kun asuimme vielä yhdessä olosuhteiden pakosta, pyöritin joka ikisen vaihtoehdon päässäni. Annoin ajatuksen käydä kysymyksestä miksi- mitä- miten omaan kusipäisyyteeni. Annoin itselleni luvan vatvoa ja vispata. Sinä päivänä kun lähdit, tuntui, että olin valmis.  Erotessa lupasin itselleni, että kantaisin lapset tästä asiasta yli, sitten olisi minun aikani surra. Kerroin läheisilleni ja painotin erityisesti lasten takia, ettei aiheella mässäiltäisi. Vastasin uhmaikäiselle kysymykseen erosta lapsentasoisesti, että äiti ja isä ei osannut puhua. Eikä pyytää anteeksi. Paljon se ei totuudesta poikennut. "Kyllä ois kannattanut äiti. Nyt mun sydän on

 Yleensä aamukahden aikaan tulee huippuideoita kasvattaa tätä blogia. En tiedä, mistä näitä syntyy: jatkuvasta rahapulasta vai kunnianhimosta. Kauheen huonoja hommia molemmat. No joka tapauksessa, sain joululahjaksi kirjan: Bloggaajan käsikirja . Olen työkavereille sanonut, että kuhan se on luettu, jätän päivätyöt ja minusta tulee kuuluisa ja rikas bloggari. Vihjailivat, ettei ehkä nyt ihan vielä kannattaisi. Luulen, että ajattelivat vain itseään, koska töissä on niin kiire. Eivät pärjäisi kuitenkaan ilman minua. No kirja on nyt puolivälissä ja ilmeisesti pitäisi ruveta jotain tekemäänkin, jos meinasi saada sen kartanon ja audin. Siinä kyllä hiukan vihjailtiin, että blogi on maraton. Ei kyllä se on kaikki tai ei mitään ja itku lyhyestä ilosta, kun mikään ei taas onnistunutkaan. Kärsivällisyys on vain pahe, josta saa pahan mielen. No koska kantapäät ei ole vielä tarpeeksi verillä tähän ikään mennessä, arvelin aloittaa siitä helpoimmasta hommasta: domainin osto. Sehän ei ollut kuin maksa

 Krapula, mikä ihana tekosyy olla tekemättä yhtään mitään. Miten tähän päädyttiin? Lapsivapaa ja huikee päivä ystävien kanssa. Ja koska joku sai kuningasidean, (saattoi olla tämän blogin kirjoittaja), jatkaa iltaa viinipullon seurassa. Aamulla heräsin koirien keskeltä sohvalta. Päätä hiukan jomotteli ja pieni horkka. Viimeinen viinilasi taisi olla liikaa. Tai se paukku. Ensimmäisissä ei kyllä mitään vikaa ollut. Horkka johtuikin vain kylmästä mökistä. Nousin varovasti ylös. Pää pysyy paikalleen, mutta kroppa vetää itsensä köyryyn. Ehkä vähän vettä ja kyllä se siitä. Ei se siitä. Pari tuntia unta ja sit lapset hakemaan. Siinä vahvasti kolkuteltiin Vuoden Äiti- titteliä. Silmät punaisena, selkä kyyryssä hyvin varovasti tepastelin lapsia vastaan. Kotiin, 50 kilometrin hiihto ja lapset, jotka selostaa sitä viikonlopun tapahtumilla. "Äiti, ei kai sulla vaan ole krapula?" Teini kysyi. Vastasin viattomasti: - Kuinka niin? " No aina kun sulla on krapula, sinä istut sohvan nurkas

"Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa". Mutta kannanpa kuitenkin. Oli se kyse koulurepusta, ruuasta tai rahasta. Kulutan aikaa miettimällä, mitä huomenna ruuaksi, onko tarpeeksi sitä ja tätä. Onko hoitorepussa kaikki. Onko ulkovaatteet naulakossa aamulle valmiina vai piilotettu pitkin olohuonetta. Onko tarpeeksi bensaa, jos ei, se on taas elämäni jännittävin matka töihin. Sähkölaskun eräpäivä, koiranruuat, sähkäposti, wilma, arviointilomake, puhtaat työvaatteet ja mitä evääksi. Lähdetäänkö aamulla rattoisasti riidellen? Muistinko se tuon, ne ja nämä? Loputon lista jo valmiiksi murehdittavaksi. Se huominen tuntuu olevan niin tärkeä päivä, että oikeastaan päivä Tänään jää kokonaan elämättä. Tyhjiä lupauksia itselle ja lapsille. Lukematon määrä pettymyksiä, kun kaikki ei mennytkään huomenna paremmin. Mutta silti se on pääpäivä. Se huominen. Se syrjäyttää tämän päivän. Se tekee siitä merkityksettömän. Koska aina on huominen. Jolloin suoritetaan hiukan enemmä

 Päätin aloittaa seinien putsaamisen. Mietit varmasti, mitä hel...lo kittyä sitä vaivaa. Taustalla voi olla pientä eroahdistusta lapsesta, joka on isällään. Tai ihan vain ahdistusta, levottomuutta, stressiä tai voi se olla muutakin. Nostan käden virheen merkiksi heti alkuun. Mutta jospa nysväisi vasta huomenna? Koska miksipä sitä ei taas siirtäisi. Ja huijaisi itseään, koska eihän sitä kukaan aloita huomenna. Se jää kokonaan tekemättä. Eiku. No, huomenna sitten 🫣 Mutta on se muuten tärkeä päivä tuo huominen. Lupaat lapsille pelata silloin. Oikeastihan se on kaksi viikkoa. Huomenna ostetaan se. Odotetaan, kun se unohtuu lapselta ja jätetään ostamatta. Mennään leikkipuistoon. Ensi kesän keskiviikkona. Näitähän riittää. Jos tekisi listan näistä heti huomenna tehtävistä jutuista, niin voisi olla, että Taru sormusten herrasta- kirja olisi nopeammin luettu. Mutta on se tärkeä päivä. Silloin tapahtuu niin paljon kaikkea. Vaikka ei tapahdu, koska aina on uusi huominen luistaa lupauksista. Nys

Tässä kun on tehnyt tätä elämänmuutosta, on vaikea välttyä mustilta pilviltä. Välillä tuntuu, että tuuli tuivertaa vain aivojen läpi ja seuraava tornado onkin jo selän takana. Joskus pistää vihaksi. Joskus ärsyttää niin, ettei meinaa pysyä housuissaan. Joskus tekee mieli nauraa ja miettiä, että miksi. Kun ei ole näköjään vaihtoehtoa erota sovussa. Ihmiset puhuvat, etsivät syitä, miksi näin kävi. Kuvaa väritetään ja sitten levitetään kuin aamun lehteä. Oikein soitellaan pitkin kyliä, lauletaan viereiseen pöytään ja lopulta se sopuisa ero onkin ollut vuosisadan verilöyly.  Koska eihän nyt ole sellaista vaihtoehtoa, että kaksi aikuista ihmistä voisi keskenään sopia asiat. Ihan puhumalla, ihan kahdestaan. Ilman vaatteiden heittämistä ikkunasta tai lukkojen vaihtoa.  Ei ole, udellaan, etsitään väkisinkin jotain. Lapioidaan paskan alta paskaa, vaikkei siellä ole mitään.  Tehdään johtopäätöksiä. Kuten tästä päivityksestä: Kukkia tärkeältä ihmiseltä ❤ Kauniita olivat nimittäin. Mutta yllättävä

 Tämän piti olla erilainen tarina paidasta, joka oli kestänyt koko parisuhteemme ajan. Ostin sen silloin kuin aloimme seurustella ja nyt vuosipäivän kynnyksellä aioin kirjoittaa siitä virttyneestä paidasta. Se, joka oli jo reikäinen ja venynyt. Se oli osunut raksalla naulaan. Lapset oli vetäneet helmoista. Siihen oli itketty, kaadettu skumpat rinnuksille. Se päällä hymyilin, kun suutelit minua. Juoksin karkuun, jotta saisit ottaa minut kiinni. Se muistutti minua aina siitä, mistä kaikki alkoi. Nyt paita oli kulahtanut ja reikäinen. Mutta ihan hyvä se oli edelleen. Luulin, että reiät voisi vielä korjata. Mutta ehkä aika oli tehnyt tehtävänsä. Nyt oli aika luopua. Joitakin reikiä ei voi vain enää paikata. Ehkä sitä oli vain niin hölmö, ettei halunnut luovuttaa. Ei päästää irti. Ei antaa periksi, koska emmehän me olleet kaatuneet aiemminkaan. Taistelimme ja siinä me olimme hyviä. Sinä ja minä vs. muu maailma. Mutta sitten olikin vain minä vastaan sinä. Liian monta hiljaista hetkeä. Liian

 Joskus psykologi sanoi minulle, että jokaisen työmatka pitäisi olla vähintään 25 minuuttia. Ihminen kerkiää siinä ajassa käydä läpi työpäivän ja siirtyä kotiasioihin. Minulla on, mutta puolet siitä matkasta pilaa uhmaikäinen. Hyvin äkkiä siinä siirtyy kotimoodiin ja huutaa naama punaisena, ettei lapsi kiemurtelisi itseään ulos turvavöistä. Ja oikeastaan se vääntäminen näyttääkin niin ärsyttävältä. Koska tämä kikka ei siis ihan aina onnistu, olen siirtynyt siihen, että juon kahvin aina töiden jälkeen. Istun alas ja hengitän. Kylmää ilmaa, joka huutaa lämmitystä. Tunnustelen samalla, kestääkö tiskivuori enää tätä kahvikuppia. Mitä minä valehtelen, en pese sitä ainakaan pariin viikkoon. Kurkistan olohuoneseen, näkyykö lelujan alta edes mattoa. Mutta juon se kahvin. Ostin yhtenä päivänä pullaakin. Kuvittelin ottavani kuvan ihanasta kahvihetkestä, mutta jostain syystä minut keskeytettiin 12 kertaa ja söin sen pullan.Toki olisinhan minä voinut ottaa sen kuvan niistä neljästä muusta, mitkä s

Torstaina sain aikaan hirvittävän ärsytyksen. Tiedättekö sellaisen, kun tekisi mieli paiskata muutama tavara ja sanoa muutama ruma sana. Ehkä itkeäkin muutama kyynel. Eikä se päästänyt otteestaan töiden jälkeenkään. Suoraansanottuna itutti. Kaikki. Oikein piti vielä keksimällä keksiä syitä, miksi tämä elämä on pilalla. Pyykkiteline 20 senttiä väärässä paikassa. Se saa...ppaan uuni ei taas syty.  Ruoka huonoa ja lapset ärsyttäviä.  Pää tuntui räjähtävän ihan justiinsa. Siihen laittelen kaksi tuntia uhmaikäistä iltapalan ja suihkun kautta nukkumaan, näytän tulitikkua takalla 267 kertaa ja etsin teinille paitaa, joka on ehkä pesussa tai sitten ei. Kallo ratkeilee jo. Ei, paitaa ei löydy ja toinen levittää voita leivältä pöytään. " Äiti, kato sydän!" Siinä kuulkaa vain sydän- emojit silmissä vilisi, kun aloitin oman sooloni.  Ei tullu balladia ei. Vain liuta rumia sanoja ja lasten nimiä. Näinköhän se hevikin on alunperin saanut alkunsa? Keikan jälkeen pää löi tyhjää ja tuli välit

 Aamulla töihin lähtiessä huomasin portin toisella puolella pari jäniksen papanaa. Lähelle ne uskaltautuvat. Olen kyllä pyöritellyt sitä mielikuvaa päässäni, mitä tapahtuisi jos se portin tälle puolelle eksyisi. Mutta toistaiseksi tyytyvät vain ärsyttämään aidan takana ja tekemään tarpeensa tarkoin suunnitellulle kakkavapaalle- alueelle. Tosin sehän koski vain koirankakkaa. Papanat näytti yllättävän tutuilta. Juu, Royal Caninin säkissä. Laitoin yhden pavun säkistä papanoiden viereen ja äkkiseltään näyttää aika samalta.  Herääkin kysymys, onko minulle siis myyty 15 kg jäniksen kakkaa 80 eurolla?🫣 ( Oisko city-kanin kakka halvempaa, kun se ei ole niin luonnonmukaista?) On se muuten pätevä tuo koira-aita. Ystävän koira hyppii näin talvisin yli ja portti on mallia:  Läimäise tassulla, niin vapaus koittaa.  Mutta mitäs ne meidän koirat tekee? Katsoo hölmönä, et miten se kaveri tonne toiselle puolelle pääsi. Porttia ei edes kokeilla, eihän se aukea kuitenkaan. Aidassa on metrin aukko, mutta

 Päätin syödä vielä yhden erän joulutorttuja, kun tarpeita oli jäänyt joululta. Sehän tuntuu miltei väärältä paistaa torttuja tammikuussa. Omatuntoa kolottaa, ihan kuin varastaisi jotain. Koska säästän, käytän entistä leivinpaperia. Väristä päätellen, ei mene enää kolmatta kertaa. Kun nämä ylijäämätortut oli valmiit, mietin, miksi maku oli niin suolainen. Johtuneeko siitä, että edellinen ruoka paperilla oli ranskanperunat ja suola. Siinä syödessä omatuntoa ei kolottanut lainkaan. Nämä ovat kevään uusi hitti. Makean ja suolaisen yhdistelmä. Perinteitä vaaliva, mutta suolalla uudistettu leivonnainen. Käy keväiseen auringonpaisteeseen kahvin kanssa tai ilman. Tämä on uudistunut Lö töry. Ilmeisesti näitä pitää tehdä vielä muutamat kevään mittaan. Oi miksi nämä levyt ja hillot ei mee ikinä elämässä tasan!? Aina on jompaa kumpaa liikaa tai liian vähän. Ja toinen kaupan hyllyllä, kun sitä tarvitsisi. Mutta sitähän se on, joskus joulutortuista vaan tulee Lö Töryjä.

  Koska hinnat jatkavat nousua ja palkka pysyy edelleen vain samana, on ollut pakko miettiä, mitä sitä sitten keksisi. Koska suomalaisesta ruuasta luopuminen ei ole vaihtoehto, erosin kirkosta. Meidän perheessä tämä on mennyt toisessa järjestyksessä, mitä yleensä. Ensin erosi mummo, sitten minun vanhemmat. Ja nyt minä.  Oliko kyse siis puhtaasti rahasta? En usko Jumalaan, enkä koe itselleni kirkkoa tärkeäksi. Viimeiset uskonrippeet menivät, kun istuin sukulaisen ristiäisissä oman vauvani kuoleman jälkeen.  Ja pappi puhui siitä, kuinka Jumala pelastaa kaikki lapset. Koko keho taisteli sitä vihantunnetta vastaan. Ei pelasta, ei kukaan voi sellaista luvata.  Tein ehkä silloin jo sen päätöksen. Mutta silti jokin sai vielä jatkamaan pari vuotta. Ehkä se, että vaikka en itse kirkon palveluita tarvitsekaan, joku muu tarvitsee. Ajattelin, että sillä verolla teen hyväntekeväisyyttä, sillä kyllähän kirkko tekee paljon hyvää. Mutta nyt tuli hetki, että ehkä nyt pitää auttaa itseään enemmän kuin m

 On taas sitä tahtia veistelty origameja räkäpapereista, että ei ole joutanut töihin, saati somettamaan. Sanoinpa viikko sitten, että jos nyt viikon oisi terveenä. Tasan seitsemän päivää sitä kesti. Voitteko kuvitella. Blogin sijaan taidankin perustaa sellaisen Räkäennustajan-  puhelinpalvelun. (Valitettavasti tämä EI ole kuvituskuva) Antibioottikuurihan loppui just kolme päivää sitten. Ei oo tämä minun vaivani niin iso, että kannattaisi lääkäriä häiritä. Ja jotenkin minusta tuntuu, ettei minulla vieläkään ole tarvittavaa promillemäärää veressä (jos ei auennut, palaa muutama blogikirjoitus taaemmas). No, koska edelliset kolme viikkoa kokeilin taktiikkaa: syö särkylääkettä ja sillä se lähtee. Ei lähtenyt, kumma juttu. Nyt arvelin siirtyä suoraan syvään päätyyn ja antaa kuumeen vain viedä. Päätöstä helpotti se, että kerrankin lapset oli samaan aikaan sairaana ja maattiin kaikki vain raatona sohvalla. Plussaa kerrankin, kun lapset sairastaa. En tiedä auttoiko se vai se, ettei jaksa soitta

  Ihan vain arvelin tulla pröystäilemään, kun oli vara ostaa juustoa.  Korjattakoon sen verran, että palkkapäivä, kuinkas muuten. Olen taas iloilla seurannut, kun vuosi vaihtui ja ihmiset muuttuvat. Paremmiksi luulisin. On se vain jännä, että kysyisenä päivänä, kun kello lyö kaksitoista, kaikki muuttuu. Ihan ykskaks. Se muutos voisi tapahtua ihan milloin vaan. Mutta ei, se on tuo joulukuun ja tammikuun välinen maaginen yö. Silloin kaikki tuntuu menevän uusiksi. Tulee uusi minä ja uudet tavat. Sitä en ainakaan tee tänä vuonna. Terveys, laihdutus ja liikunta. Entisen vuoden ja elämän siivoaminen. Kaikki muuttuu. Ja tolkuton määrä lupauksia siihen perään. Minun kurpitsakärryt ja ryysyt pysyi ihan ennallaan. Ei niin mikään muuttunut. Mökki on yhtä kylmä kuin ennenkin ja palkka liian pieni. Sama väsynyt naama tuijottaa peilissä. Lapset huutaa vuoronperään tai yhtäaikaa, jos hyvä tuuri käy. Mutta ainakin mulla on se palkkapäivän juusto. Jos oikein hurja olen, niin saatanpa ostaa kinkkuakin t

 Tiedättekö sen mainoksen hotellista. Pyörii jatkuvasti ja siinä epäonninen mies pudottaa sormuksen ja se kiertää kädestä käteen ja palautuu omistajalla. Ja luvataan tehdä elämyksiä. Mietin tässä kaksi viikkoa sairastaneena, että kun se sormus siihen lasiin tipahtaa ja se on käynyt kymmenen ihmisen kädessä, että morsiamellahan siinä melkoinen coktaili kätösissä. Sormuksen lisäksi liuta pöpöjä. Juodessaan vain ajattelee, tuleeko noro vai korona. Tai eihän se morsian sitä tiedä, mikä sieltä napsahtaa. Ihan kuule yllärinä iskee. Ehkä tähän vaikuttaa oma sairastelu, ettei oikeastaan jaksa ymmärtää mitään. Eilen olisi ollut joku lastentapahtuma. Ajattelin vain kauhulla, jos pari sataa lasta on samassa tilassa, mikä sieltä tulee seuraavaksi. Ei menty, jännä juttu. Mutta koska olen tässä nyt pari viikkoa sairastanut, päätin vaivata lääkäriä tänään. Oli huono päivä. Päivystys oli kuin villilänsi. Maanantai ja niin paljon känniläisiä. Maanantai?!! Istuin siinä juoppojen keskellä kuin paikallise