Rapakko

 En ymmärrä, miten lapsi onnistuu lentämään pihan ainoaan rapakkoon naamalleen, joka ei ole kulkureitillä, ei menosuunnassa autoon, eikä lähelläkään oikeastaan mitään. Mutta on se näköjään mahdollista.

Minulla on tällä hetkellä samanlainen olo kuin uhmaikäisellä juuri ennen kuin se naama iskeytyy rapakkoon. Voi vattu. Se näkyy naamasta, ulosannista, olemuksesta. Väsynyt, vettynyt ihmisparka, joka räpiköi paskassa.

Tässä on ollut pino selviteltäviä asioita ja aina kun saat yhden hoidettua, tilalle tulee kymmenen uutta. Minä en ymmärrä, kuinka suurperheen äidit tämän tekee, kun en selviä edes kahdesta. Unohtaisin sotun lisäksi nimet ja suurella todennäköisyydellä heidän lukumääränsä.

Mutta joo, tarpeeksi vaikeaa. Siinä olisi yhdellä vasu, toisella vanhempainilta, lääkäri, hammaslääkäri, valokuvaus, wilma ilmoittaa huonoista arvosanoista. Hoidossa annetaan noottia, kuinka hänellä ei ole tarpeeksi päällä. Laskut kasaantuu, kuka maksaa, edelleenkään en saa tarpeeksi palkkaa. Koiranruoka, uudet talvikengät, puku, olikohan ne rukkaset varaston osastolla C2. Hoitoajatkin meni kerralla uusiksi, kun työvuorot muuttui. E-pillerit loppu, herrajumala se kiilaa asialistan kärkeen ehdottomasti. Vanhemmuus ei selvästikään sovi minulle. Ja sit harrastukset. Onneksi lapsilla niitä ei ole, kun omissakin on ihan tarpeeksi. Neuvolassa sanotaan lapsen olevan muutaman vuoden jäljessä, kun ei osaa piirtää. Varaa toimintaterapia. Aivan. Minäpä varaan. Siihen vielä leviää joku kodinkone.

Aa että. Muistinko mainita joka aamuisen taisteluharjoituksen uhmaikäisen kanssa. On kyllä todettava, että hän on todella taitava. Itkettävän hyvä suorastaan. Mutta ei tätä taitoa neuvolassa arvostettu, ei sitten lainkaan.

Mutta nehän on vain metatöitä. Mutta mainitsinko, että niitä on paljon. Joka suunnasta, koko ajan, vaikka keskellä yötä. Olikohan sillä lapsella välihousut? Pitikö tänään soittaa lääkäriin, kouluun vai itselle vihdoin se terapia-aika?

Mutta kiitollinen pitää olla, että on lapsia. Ja kiitollinen oikeastaan ihan kaikesta. Olen viime aikoina miettinyt, että missä se kuuluisa kiitollisuusmittari sijaitsee, jotta voisi osoittaa kiitollisuutta ihan lekan kanssa. 

Ja saako sitä sitten jonkun palkinnon, kun on tarpeeksi kiitollinen. Onko elämä helvetin onnellista ja autuasta, kun muistaa vaan olla kiitollinen koko ajan.

En tiedä, minkälainen ihminen sitä pitäisi olla, että tässä elämässä selviäisi hengissä. Tarkemmin kun mietin, kaikkihan me kuollaan joskus. Mutta siis kuinka hyvä ja kiitollinen sitä pitäisi olla, että olisi hieno vanhempi tai vaikka vain ihan ihminen, sillä minulla on koko ajan samanlainen olo kuin lapsella aamulla: ihan pikkusen epäonnistunut.

Juttelin yksi ilta ystävän kanssa ja pohdittiin, että vitsi, miten mukavaa olisi, kun elämä olisi sellasta tasaista ja tulisi silloin tällöin kivoja yllätyksiä. Vastasin, juu ei. Uusi rapakko häämöttää jo horisontissa. Jotkut vaan osaa väistää ne, minä näköjään en.