Pöpöjä ja banaanikärpäsiä

 Joskus lauloin: Vieläkö on banaanikärpäsiä? Nyt mietin, että vieläkö on flunssapöpöjä? En todellakaan tiedä, kumpi loppuu ensin. Banaanikärpästen pörrääminen aamukahvissa vai noi kavalat pöpöt.

Kun olen avannut jääkaapin oven, kärpäset tervehtii. Vessan hanan vieressä taputtavat. Roskiksessa nauravat, että tänne vaan. Mutta kyllä niissä on se hyvä puoli, että ne näkee.

Mutta entäs nämä pöpöt? Tässä on vähälle aikaa sairastettu korona, heti perään oksennustauti, siitä sit sujuvasti 12 flunssaa ja nyt viimeisenä enterorokko. Ai niin, jos tikulla vielä silmään, tai oikeastaan tulehduksella. Viikko terveenä, viikko sairaana meiningillä. Tukkani on sen verran harmaa, että mummokin arkussa kumartaa.

En siis tiedä, miten tämän aloittaisi. Kai se vain valuu räkänä tähän näytölle. Inhoan sairastamista. Siis kukaanhan siitä ei varmasti tykkää, mutta en pidä siitä tunteesta kehossa. Tai oikeastaan siitä tunteesta, että montakohan viikkoa tällä kertaa.

Työkaveri kysyi pandemian alettua, että huolettaako meitä the korona. No oikeastaan ei. Meillä on pesty käsiä jo kauan, käytetty käsidesiä toisen lapsen terveydellisen tilan takia. Meille tuttua hommaa ja enempää ei oikein voida tehdä. Sitten se iski meihin. Ihan oli Juha Mietoo ja täällä jatkuu hyvinkin jaskat jutut blogissa. 

En tiedä, laskiko sitä suojaustaan sen jälkeen, vai mikä tuli, koska joka ikinen pöpö on osannut muuttaa suuntansa meidän taloon. Se on viimeistään perjantai, kun jollain roikkuu jojo naamasta. Eikä se kuulema johdu minun upeudestani, puoliso totesi. Harmi sinänsä.

Syytän lapsia, ketäpä muutakaan. Mitä ne käy hoidossa ja koulussa, missä joka toinen syö räkäänsä, yksi kolmesta kaivaa pyllyänsä ja joka viides nuolasee jonkun muun suuta kuin omaansa. Nyt kuvittelen tämän näyn mielessäni ja mietin, kuka sanoi alunperin, että haluan lapsia.

Sitten tullaan kotiin ja pikkurilli käytetään hanan alla äkkiä, koska on niin kiire puhelimelle tai leikkimään. Ja etusormessa on Matin dna ja keskisormessa Minnan kakkaa. Uuh jeah! Pöpö on tullut kotiin, on tullut kotiin, pöpö on tullut kotiin.

Niin, siinäpä sitten tunget nokkaan viidettäkymmenettäkahdeksaa tikkua nenään matalalla kynnyksellä seisoen, koska ohjeistus. Ei se oo muuten sekään helppoa, kun ei ihan tiedä, mikä on tarpeeksi matala. Ei koronaa, ei viikon lomaa, joten kivi-paperi-sakset puolison kanssa, kumpi jää kotiin. Vai ilkiäiskö käyttää villin kortin ja viedä mummolaan.  Ilkiää, seuraavan kerran sit ei. No jos vielä toisen. Kolmannella piti viedä lääkäriin, niin ei auttanut kuin jäädä sen jojoilevan hirviön kanssa kotiin. Sit puoliso, sit mummo, sit minä. Ja sitä rataa on menty pari kuukautta.

Uhmaikäinen on vielä sen verran uhkapeluri, että kulkee alushoususillaan koko päivän. Mikäs siinä, pysyy nahka tuoreena, kun viima puhaltaa suoraan seinäpaneelien välistä. Vaikka olen sen sata kertaa sanonut, että pue päälles, ettet saa nuhaa. Ei minua kylmä. No ei tietenkään ja siellä se jojo jo roikkuu.

Lapset on kyllä kaiken flunssan alku. Mutta entäpä me aikuiset. Jos on vähän kurkku kipeä, kukaan ei jää pois töistä. Jos pikkusen nenä vuotaa mennään töihin. Jos nyt hiukkasen on huono olo, niin ei haittaa. Työkaveri totesi, että mitalinhan siitä varmasti joku antaa, kun tulee sairaana töihin. Mutta sitähän se on. Sitä tullaan niin kauan, kun pystyssä pysytään ja silloinki joku yrittää vielä nelinkontin. Ja niin se vain pöpö siirtyy uuteen osoitteeseen. Mutta kun todellisuudessa ei voi tietää, onkohan siellä osoitteessa joku, jolle normiflunssakin voi olla pahasta. Ei koska ajatellaan, että minä on maailman huonoin työntekijä, jos jään saikulle. Ja ei nyt tämän takia voi jäädä. Ei kannata, sillä sehän saattaisi mennä nopeammin ohi, kun lepäisi. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että kumpikaan ei ole häviämässä vähään aikaan. Toki on kai se lohduttavaa ajatella, että olemme antaneet kodin kahdelle inhotulle ryhmälle: pöpöille ja banaanikärpäsille. Vai imuroisko kärpäset dysoniin ja uittaisko lapset sadan litran käsidesipöntössä kotiin tullessa. Toinen noista ois vissin ihan laillistakin.