Itse itsensä pahin vihollinen

Kesän muistoihin: Terassilla muutama viinilasi, aurinko, lämpöä. Aa että. Siinä samalla terassilla kuulin jutun ja meinasin lentää persiilleni. Harvoin tässä maailmassa mikään saa minua yllättymään niin, paitsi jos lapsi kerrankin syö jotain, mitä minä olen tehnyt.

Eräs minua huomattavasti nuorempi herrasmies nousi pöydästä ja kysyi viereisessä pöydässä istuvalta mieheltä: Arvaas kellä on musta naama? Sulla! Tämä tummaihoinen mies hymyili vain. Herrasmiestä sen sijaan otti olkapäästä kiinni hänen kaveri ja yritti toppuutella häntä. Suu auki, niin että sisäelimetkin näkyy, katsoin tilannetta. Vielä 2020- luvullakin tätä tapahtuu.

Rupesin miettimään, mikä on mennyt pieleen? Ympäristö, kaverit vaiko se kuuluisa kasvatus. Villi veikkaus tähän viimeiseen. Siitä ajatukseni harhailikin omaan huippuluokan kasvatustyöhöni. Voisiko olla, että minun lapseni sanoisi joskus noin? Toivon, että ei. Mutta riittääkö pelkkä toivo?

Eräänä yönä käytiin teinin kanssa keskustelua. Hän koki epäonnistuneensa ja kertoi kuinka hän ei pääse siitä tunteesta yli. Kuin se tunne valtaisi hänet. Ja kuinka häntä pelottaa epäonnistua. Kuuntelin häntä ja tunsin piston sielussani. Näin minä olen hänet kasvattanut: pelkäämään epäonnistumista. Hänestä on tulossa minä samoine virheineen.

Sanoin hänelle, että ymmärrän. Minusta tuntuu aivan samalta. Epäonnistumiset jäävät pyörimään päähän päiviksi, jopa viikoiksi. Mutta minä olen yrittänyt opetella siitä pois. Sanoin, että sinä olet itse itsesi pahin vihollinen. Mutta sinun pitää muistaa olla armollinen itsellesi. Ei maailma kaadu virheisiin ja elämässä ei koskaan tee mitään, jos pelkää virheitä liikaa.

En tiedä, pidinkö puhetta hänelle vai itselleni ja kumpaan se upposi enemmän. Mutta täytyy olla ylpeä, kuinka hän tuossa iässä osaa sanoittaa tunteitaan noin hyvin. Minä kun tajusin tuonkin vasta yli kolmikymppisenä. Ehkä hän on valmiimpi maailmalle, ehkä hän on vahvempi, ehkä hän ei tee itsestään pahinta vihollista itselleen niin kuin minä olen tehnyt.