Matkalainen

 Elämä itsessään on osoittautunut hyvin vaikeaksi. Välillä sellaiseksi selviytymistaisteluksi. Joskus tuntuu, että onko tässä mitään järkeä.

Mutta ihmiset tekevät siihen järkeä tai järjettömyyttä. Kun ihminen on katkera naapurille, lasketaanko oma onnellisuus naapurin omaisuuden kautta. Tai kun kadehtii jonkun autoa, olisiko sitä sen onnellisempi siellä audissa. Kun katsoo instaa ja näkee vain täydellisiä kuvia täydellisistä lapsista, ajattelee, että tuskin se homma toimisi sen paremmin muiden lapsilla, tulisi vain edustavampia kuvia.

Aina voi käyttää kulisseja. Jakaa someen hienoja kuvia ja piilottaa oman onnettomuutensa. Jättää ongelmat sisälle, painaa ulko-ovi kiinni ja kuvitella niiden hävinneen. Hymyillä vastaantulijalle, vaikka tekisi mieli itkeä. Nauraa, vaikka suupielet ei meinaa taipua. Jutustella mukavia, kun oikeasti haluaisi olla vain hiljaa. 

Hartaudella maalatut kulissit alkavat pitää otteessaan. Ei enää uskalla katsoa ulos, koska jos joku näkisi. Ei ole jäljellä juurikaan ihmissuhteita, koska ei voi päästää ketään niiden sisälle. Niistä on tullut elämää tärkeämmät. Seinät kasvavat ja muuttuvat raskaammiksi ylläpitää. Mutta on helpompaa pitää niistä kiinni, koska enää ei oikein tiedä, miltä se maailma näyttäisi, jos ne kaatuisi.

Mutta todellisuudessa, oli kulisseja tai ei, kaikissa perheissä on ongelmia. Se on vain se, tekeekö sen valinnan: piiloutua vai olla avoin. Joko minun elämääni on pakkautunut maailman ongelmaisimmat ihmiset, tai sitten se on vain elämää. On alkoholismia, mielenterveysongelmia, lapsettomuutta, lohduttomia diagnooseja, läheisten kuolemia. On onnettomuuksia, avioeroja, lasten sairastumisia vakavasti, keskenmenoja, itsemurhia. 

Mutta ei ne vähennä sen ihmisen arvoa millään lailla. Ei ne tee heistä huonompia. Päinvastoin. Ne ihmiset ovat vahvoja kulisseilla tai ilman. Aivan järjettömän arvokkaita, arvokkaampia kuin yksikään audi. 

Tällä reilu kolmekymmentä vuotta vanhalla matkalla olen tavannut hyvin erilaisia ihmisiä. Jotkut ovat kulkeneet vierellä jo pitkään. Osa tippuu matkalla. Osan olen pudottanut. Elämänvaiheet ovat väkisinkin muuttaneet minua. Ja lapset vanhentaa valitettavasti. Olen huomannut, että he, jotka ottaa enemmän kuin antaa, on vain jätettävä. Ne joiden maailma on väritön, on vain valitettavasti hylättävä.

Olen viime aikoina miettinyt, miten monta ihmistä olen jälkeeni jättänyt. Olisiko sillä ollut merkitystä, jos olisin pitänyt heistä väkisin kiinni? Ehkä ei, tuskin minun elämä olisi sen erilaisempi. Tai parempi, hyvän päivän tuttuja olisi vain enemmän. 

Ehkä olen löytänyt sen suhteen rauhan. Kaikkia ei tarvitse mukanaan kantaa, vaikka se sattuisikin sieluun hetken.  Ehkä olenkin vain matkalainen ihmisten joukossa läpi elämän. 

Kommentit