Epäonnenenkeli

 Tänään en kerinnyt kuin tulla kotiin töistä, niin itutti kuin pientä oravaa. ( Mutta suurta oravaako ei ikinä?) Ovea avatessa kuvittelin miehen alasti essun alla tekemässä ruokaa, ruusun terälehtiä, lapset hoidossa jaja.. No, sehän lapsivapaa meni jo tiistaina, kun vierailtiin tunnin verran paikallisessa ruokakaupassa. Ei ollut terälehtiä ei. Vain teini, joka selittää suu vaahdossa. Juttu oli mallia se teki tätä ja minä sitä. Mutta minähän en ollenkaan ollut osallinen. Siinä asiallisesti keskusteltiin ja totesin, että auta armias, jos minä valheesta sinut kiinni saan (ihan vaan pienesti sievästi nousi epäilys).  Tasan vartti kesti teinillä pokka, ennen kuin juttu rupesi selviämään. Tuijotin häntä ja oli niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Minun lapsi on ollut mukana kiusaamisessa! Häpeä iski niin lujaa, että ihan päähän koski. Mahan pohjassa muljahti paha olo. Ei jumalauta tämä ole totta! Sen tuhat ja sata kertaa olen sanonut, että asiat hoidetaan puhumalla ja ketään ei kiusat

 Kun postaa uuden kuvan facebookiin, toivoo kaikkien tykkäävän siitä. Mitä isompi numero, sen parempi. Osa vaihtaa useammin, jotkut ei juuri koskaan. Jotkut käyttävät monta tuntia meikkaamiseen, kuvaukseen, täydelliseen kuvakulmaan. Jotkut vetävät vatsansa sisään tai ovat mahdollisimman lihasmyönteisessä asennossa hengittämättä saadakseen mahdollisimman hyvän kuvan. Mitäpäs se haittaa, jos hiukkasen sinertää, kuhan tulee loistava otos. Jotkut käyttävät filttereitä, muokkaavat kuvia, joskus jopa luonnottoman näköiseksi. Jotkut etsivät täydellistä paikkaa ottaa selfie. Jotkut tienaavat rahaa sillä, että jakavat pärstäänsä jatkuvasti. Ja kun on painanut julkaisunappia, alkaa kilahdella tykkäyksiä, ehkä joku jopa kommentoi. Jaat sen muihin sosiaalisiin medioihin ja sama homma jatkuu.  Mutta todellisuudessa huomenna sitä kuvaa ei muista kukaan. Miksi siis kaikki se vaiva? Onko se sitä, kaipaa hyväksyntää. Tai halu jakaa vain omaa arkeaan. Vai onko kyseessä huono itsetunto. Vai halu näyttää

 Eihän se menny tämäkään niin kuin strömsöössä. Yritin kasvattaa nättiä kurkkua.  Sellaista mistä olla ylpeä ja jota esitellä sukulaisille ja naapureille. Mutta ei. Miksi se ei kasvattanut yhtä kiukuraa tuohon lisää? Mikä meni pieleen? Kun ei siitä kyllä saa E- mallista millään. Arvelin, että jokohan ois aika luopua hyvin palvelleesta mandariininkuori- siivestä ja vaihtaa se tuoreempaa E-kurkkuun.   Vai pitäisikö harkita nimenvaihtoa, ettei tämä kurkun kasvatus menisi ihan hukkaan. Miten ois Cpäonnenenkeli? 

 En ole koskaan leikkinyt nukeilla. Tai oikeastaan olen, olen repinyt niiltä kaiken, mikä on irti lähtenyt. Minusta ne on ollut ehkä pelottaviakin. Kaikki pehmeät nallet ja karvaturrit tuntuivat paljon turvallisemmalta, kuin nurkassa kyyhöttävä nukke silmät selällään. Välillä tuli ajatus, tuijottaako se minua. Isompana sain sellaisen posliininuken, oikein kauniin. Se oli kaikkien kauneusihanteiden mukainen: sileä iho, hoikka vartalo ja valtavan tuuhea tukka. Lasittunein katsein se katsoi kuin väheksyen: Sinusta ei ole näin täydelliseksi. Mitä se täydellisyys sitten on? Laitetut hiukset, hieno meikki, muodokas vartalo, lakatut kynnet. Siihen päälle kauniit korut vaatteet. Vai onko se verkkarit, t-paita, ponnari ja pienet rinnat? Vai jotain siltä ja väliltä? Onko sillä nyt niin merkitystä miltä kukakin näyttää. Kyllä sillä vain tuntuu olevan. Ensin mesottiin siitä, että ketään ei pidä syrjiä ja alettiin puhua kehopositiivisuudesta. Sen jälkeen alkoi nillitys, että kehopositiivisuus on va

 Lapsena kesät olivat yksinäistä aikaa. Ei siellä koulussakaan niitä kavereita ollut, mutta elämä tuntui jotenkin vielä tyhjemmältä, kun ei ollut edes niitä kiusaajia. Kuljin metsissä yksin, leikkien, miettien, haaveillen. Usein mietin, että olisipa minulla joku traaginen tarina, joka tekisi minusta suositun. Tarina, joka tekisi minusta edes yhden ystävän arvoisen. Usein kerroin itselleni tarinaa. Tarinaa tytöstä, joka selviytyi yksin vaikeuksissa, keksi ratkaisut, eikä antanut minkään lannistaa. Hän ei ollut säälitty, hän oli arvostettu sitkeydestään. Kun nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin elämääni, ehkä kerroin tarinani jo silloin. On kävelty epäonnistumisesta toiseen. On noussut seinä vastaan useamman kerran. On hylätty, petetty, jätetty. On nähnyt surun liian monta kertaa. On istunut lapsen vieressä miettien, että ottaisi kaiken tuskan pois. On kohdannut ylenkatsomista. On kuullut ilkeitä sanoja. On nähnyt enkelin vievän. On miettinyt, onko tässä elämässä mitään järkeä. Mutt