Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2021.

Epäonnen lautapeli

 Viime aikoina on ihmiset postanneet kuvia suhteellisen paljon lautapelien pelaamisesta. En tiedä, yrittääkö he kohentaa vanhemmuuttaan somessa vai onko kyse pelkästään vain tahallisesta perhesuhteiden rikkomisesta. Kun lapsi on pieni, otetaan hän mukaan peleihin, koska kuka sitä muuten vahtisi. Pitää olla tarkkana, koska hän voi syödä kimblen nappulan nopeammin kuin yksikään muu pelaaja. Kun hän kasvaa hiukan, aletaan pelata helppoja muistipelejä. Hänen omilla säännöillään tietenkin. Eli pitkin lattiaa ja jo vain on äidillä erilainen peli, kun yrittää löytää ne saat...n kortit, jotka on levitelty pitkin mökkiä. Lapsi hiukan kasvaa ja opetellaan hiukan sääntöjä. Parin löytäminen on pikkusen helpompaa, kun toinen kortti ei ole jääkaapin takana ja toinen sohvan alla. Ollaan päästy siihen tilanteeseen, että osataan jo pelata. Ja ai että, se vanhemmuuden vaikein osuus: Antaa lapsen voittaa. Joka kerta. Hän hymyilee onnellisesti ja sydämessäni käy ihana läikähdys. No ei tod, tekisi mieleni

Epäihana joulu

Joka jouluinen näpit jäässä jo valmiiks- hautausmaalla käynti. Uhmaikäinen kysyy, miksi ihmiset kuolee. Vastaan, koska kaikki kuolevat joskus. Hän: Ei kuole, jos ne vain pussaa toisiaan. Palasin ajatuksissani viimeisiin viikkoihin. Kuten olen kertonut, juhlapyhät ovat vaikeita. Ystäväni kysyi taannoin miksi en pidä joulusta. Ensimmäisen joulupukin minkä muistan, oli kännissä. Kilinä kuului kuluteista pulloista, ei kulkusista. Se pukki oli minun isäni. Siihen särkyi joulun taika.  Viime aikoina olen siis rypenyt ja miettinyt, miten vuosi on mennyt. Stressannut joulua. Kuin joulu mitattaisiin rahassa. Joku sanoo ostaneensa lapselleen satasen lenkkarit. Ei koskaan olisi varaa tuollaiseen. En ostanut yhtään lahjaa, mitä teini toivoi. Uhmaikäisen lahjabudjetti oli 15e. Telkkari tuputtaa mainosta mainoksen perään kalliista leluista. Äiti, tuon minä haluan. Kaupallisuus tunkee ovista ja ikkunoista sisään, vaikka ei haluaisi. Ihmisten arvostus toista kohtaan tuntuu vain laskevan joulun aikana.

Epäonnen huppari

 Sain syksyllä lahjakortin. Kortilla oli valittavana yksi jos toinenkin putiikki, eläinkaupasta vaateliikkeeseen. Mietin, että omaan hyvinvointiin tarkoitetulla lahjakortilla ei vissiin osteta koirille leluja. Valitsin siis vaatteet.  Yleensä en osta mitään tällaisista monikansallisista firmoista. Tai enhän minä oikeasti osta vaatteita koskaan. Alusvaatekorissa on tasat viidet pikkarit ( niitä ei valitettavasti saa käytettynä). Silloin täytyy pitää huoli, että pyykkikone laulaa tasaisin väliajoin. Tai sitten lähden ilman alushousuja. Joku kerta on ollut melko kylmä hiihtää. Löysin aivan ihanan hupparin. En koskaan sijoittaisi noin paljoa, mutta koska lahjakortti. Painoin tilausnappia ja postipatea odottamaan. Siinä se nyt oli. Ihana ja pehmeä. Mutta aivan väärää kokoa. En ymmärrä miten kaksi kokoa ääripäistä voidaan sekoittaa. Tilatessa toki luki, että koot muutetaan suomalaisiin, mutta ei minkään valtakunnan kokoluokan mukaan XS ja XL ole sama. No, sattuuhan noita. Laitoin palautuksee

Onko tämä joulusiivous?

 Joskus minullekin, hyvin harvoin, tulee fiilis, että nyt pitäis siivota. Yleensä ne ohimeneviä mielenailahteluja, jotka pakenevat nopeasti. En jää asian kanssa vellomaan, annan vain olla. Helpompi on karjua muille perheenjäsenille,  miten paskasta täällä on. Se kuolaava pehmolelu olikin yksi koirista, se oli vain unohtunut lelukasan alle. Sitten sovitaan päivä. Jännästi miehelle tulee juuri ylitöitä ja teinille muuta menoa.  Nyt ajattelin yllättää. Töistä tullessa, mietin miten markkinoisin tämän loistoidean. Päätin, että on vain paras uhkailla joululahjoilla. Ja nyt alkaa väsytystaistelu. Kuka on ovelin, kuka syö pisimpään, kellä tärkeä puhelu. Just iski se kakkoshätä ja vessassa menee tunti. Ainut joka on ollut harjan varressa jo kotiin tultua, on uhmaikäinen. Maksaisin palkkaa, mutta harmikseni, hän ei vielä tuosta rahasta ymmärrä mitään. Ja jotta oisi kaikilla mukavempaa, ensin raivataan kaikki tavarat paikoilleen. Teini kysyi, millon meille on tullut tällaiset korit eteiseen. Vii

Uskolliset ystävät

 "Vieläkö on banaanikärpäsiä? Ja vieläkö jossain pirulainen, pörrää ja lentää paholainen. Vangita kärpäspaperilla voi, vieläkö iltakahvilla surina soi?" Uskollisia ovat. Ovat seurana aamulla kahvikupin reunalla, toivottavat hyvää yötä illalla korvan juuressa. Osallistuvat mielellään ruuanlaittoon ja osa on jopa niin kiinnostuneita, että putoavat reunalta soppaan. Pelastaahan ne raukat sieltä pitää. Pysyvät hyvin hengissä, kun ei vaan vahingossakaan vie biojätteitä kompostiin. Yksi päivä ajattelin vaihtaa blogin kansikuvan omenankuoreen. Annoin kuorien rauhassa kuivua pöydällä. No ne änki koko ajan kuvaan. Siirsin, seurasivat perässä. Kielsin, tulivat silti. Uhkailin, vähän aikaa kiertelivät, mutta ei, siihen ne vain laskeutuivat. Sama kuin sanoisi uhmaikäiselle haluavansa olla hetken rauhassa. Vaikka mökin lämpötila on ollut mallia kahdet villasukat, toppahousut ja neljä paitaa, nakuna ne pistää menemään. Olen kuullut, että joillakin tämä on loppukesän riesa. Meillä ovat niin

Omaehtoinen karanteeni

Kuva
 Kun päässä on tukko. Sellainen tuke, johon ei auta prinsessaunet. Päähän tunkee ajatusta, eikä mikään tule ulos. Syntyy henkinen tulppa. Ja tietenkin niitä negatiivisia ajatuksia on enemmän. Ei auta posin kautta ajattelu ei.  Demonit nousevat, oikein nostavat sarviaan, heristelevät nyrkkiä, nyt taas mennään. Yhtään ei auta sekään, että huusin eilen lapsille lähteväni, jos eivät käyttäydy. Siihen kauhea määrä univelkaa. Ei tässä iässä näkyy elvy yhdillä hyvillä yöunille. Tarviais viikon kooman. Siinä ois kyllä jollekin hyvä liikeidea: Ei kun koomaan vaan kaikki ruuhkavuosissa painivat vanhemmat. Herättää saa sitten, kun ne on muuttanut pois kotoa. No ei oikeesti, muutama vuosikin riittäisi. Vedin hupparin päälle, vaan ei nuo lapset älyä lukea. Toinen sukelsi jo samaan huppariin. Ei mitään älyä karanteenialueista tai niiden kunnioittamisesta. Puolisolle riitti, kun sanoin et ituttaa liikaa, eipä oo enää tänään näkynyt. Tarvitsen lomaa omasta elämästä. Sellainen kahden viikon omaehtoinen

Prinsessaunet

 Yöt on hyvä aika stressata. Mitäpä se ihminen muutakaan tekisi. Minä olen erittäin hyvä murehtimaan öisin, kun talo hiljenee. Tällä viikolla oli isoja ja pieniä asioita mielen päällä. Vaikka tiesin, että asiat kyllä järjestyy tavalla tai toisella, murehdin silti. Oikein ryöpytin menemään ja annoin paholaisten tanssia rinkiä päässä. Tiedättekö, että jos haluaa töihin ajoissa, on herättävä vähintään kaksi tuntia aiemmin? Käyn suihkussa, meikkaan, laitan hiukset ja valitsen vaatteet. Paskanmarjat, otan yhden kahvikupillisen, päästän koiria ulos ja loppuaika meneekin uhmaikäisen herättelyyn. Sytytän valot, nyvin peittoa ja sitä mukaan se lapsi vain pyörittää itsensä syvemmälle sen syövereihin. Yritän hyvällä ja pahalla. " Ei kehattais tapella, nouse nyt kiltisti." Hän toteaa vain, että herätit liian aikaisin ja jatkaa unia. Tunnin maanittelun jälkeen itken kahvikuppiini. Lopulta uhkailen ja lahjon ja hän vain tyynesti toteaa: Nyt voin nousta. Vartissa etsin parin villasukalle, l

Vuosi Epäonnenenkelinä

 Vuosi blogin kirjoittamista, 73 tekstiä, mitä on jäänyt käteen? Loputtomat tiskivuoret, vaaralliset pyykkikasat. Hyvin väsyneet lapset, kun äiti kirjoittaa kodinhoitohuoneen kaapissa blogia nukutusaikaan. Hyvää juttuahan ei voi katkaista kesken. On siinä kärsinyt parisuhdekin, kun se päivän yhteinen hetki menee kirjoitellessa jonnijoutavuuksia.  Ehkä työtkin, kun yhdeltätoista yöllä tulee hyvä idea, jota ei voi olla mitenkään jakamatta. Tässä syksyllä tajusin, että enhän minä tätä kenellekään muulle kirjoita. Minä olen se tärkein lukija. Jokaisella tekstillä on merkitys, merkitys minulle.  Kun aloitin bloggaamisen, päätin olla ajattelematta muiden mielipiteitä. Mutta mietin kuitenkin. Kaikki ajattelee, vaikkei kukaan sitä koskaan myönnä. Aloitin hirvittävän varovasti, ehkä arkaillenkin, unohtamatta kuitenkaan sitä omaa. Muutaman kymmenen tekstin jälkeen aloin rohkaistua. Vaikka loukkaisin jotakin, aina voi vaihtaa blogia. En minä,vaan te muut. Tai vaikka sieltä tulisi täysi laidalline

Irstagam, instragam, instagarm

 Teini on vinkunut jo vuoden instagramia itselleen. Olen sanonut, että saat sen sitten, kun minullakin on. " Millos sitten?" Sitten kun osaan edes sanoa sen oikein. Yhtenä päivänä teini jutteli tätinsä kanssa. Kyseli kuulumisia ja totesi jonkun kuvan näyttäneen hienolta. Kysyin sivusta, missä olet sen nähnyt. Instassa, kuului vastaus ja juttu jatkui. Mietin, milloin teini tajuaa jääneensä jälleen kerran kiinni. Sitä päivää ois saanu odottaa ens kesän keskiviikkoon. Ohimennen huikkasin, kuinkas kauan sulla on ollut se insta. Iho kalpeni, oikein näin sen kylmän hien valuvan otsalta, silmät lautasina etsien pakopaikkaa. Naamakin sinersi oudosti ja käsissä näytti olevan jonkin sortin horkka.  Totta kai rauhoittelin teiniä, silitin päätä: ei se mitään, kyllähän näitä sattuu. En korottanut ääntä, en paasannut, en uhkaillut puhelin heittämisellä suohon. En juurikaan piitannut valehtelusta päin naamaa, pyyhin vain hikeä otsalta ja katsoin oikein rakastavasti teiniä. En ajatellut edes

Avaimenperä onneen?

Kuva
  Tähän lauseeseen kiteytyy parisuhteen ydin. Koska vaaleanpunaiset lasit vaihtuvat jossain vaiheessa arjenharmaiksi ja nukutaan metrin turvavälillä. Olet ihan perseestä, kun jätät tiskipöydät notkumaan tai täytät sen kuuluisan astianpesukoneen väärin. Olet perseestä, kun odotat sen imurin vaihtuneen robottitekniikkaan ja sen hoituvan itsekseen. Olet odottanut jo kymmenen vuotta. Olet perseestä, kun jätät sukat pitkin poikin, koirat syö ne ja paska tulee sit sukassa.  Olet perseestä, kun kyselet miten töissä on mennyt. Kuka oikeasti jaksaa vastata? Olet ihan perseestä, kun kannustat eteenpäin, vaikka itse haluaisi vain hautautua sohvalle. Olet perseestä, kun vuodesta toiseen kuuntelet valitustani kaikesta ja kaikista, myös sinusta. Joskus menee hyvin, joskus huonommin. On ollut kriisejä, vakavia paikkoja. On hetkiä, mistä ei näytä selviävän. Ja sitten kun niitä on tarpeeksi, arjesta tulee pärjäämistä. Sitä unohtaa itsensä, unohtaa toisen. Ei näe enää sitä ihmistä, mihin rakastui. Pidet

G alkaa lämmetä

Minulle G on hyvin tuttu. Olen tutustunut siihen vuosien ajan. Näin loppuvuodesta se alkaa jotenkin kunnolla lämmetä. Sitä näkee ympärillään vaikutteita ja liekki alkaa lepattaa. Tai roihu se oikeastaan on. G on osa minua päivittäin ja tekisi mieli vain heittäyttyä sen valtaan ja antaa mennä. Tänä vuonna se alkoi taas viikkoa aiemmin kuin viime vuonna. Kun joulusuklaat tuli kauppoihin. Sisäinen Grinch alkoi lämmetä. Kohta ne on kaupoissa juhannuksen jälkeen ja joulukoristeet heti perään heinäkuussa. Torttutaikinat tammikuun alennuksesta suoraan helmikuussa myyntiin.  Minulla on tapana ilmoittaa Kaisalle, kun huomaan hänen jouluvalonsa pihalla. Vaan ei ole silti kertaakaan pois ottanut. Mutta ei ne kuulema ole enää joulu- vaan Kausivalot. Ihmettelen kyllä, että miksi joulu on sitten edelleen joulu. Eikä kausiaatto.  Mutta koska kuulun sisustetaan saatana- ryhmään, olen oppinut ymmärtämään kausivaloja. Valot pyykkitelineessä, naulakossa, keittiönpöydällä viiden tyhjän maitopurkin ja viik

Palapeli

 Aloitin vuosi sitten palapelin. K vei kaiken sosiaalisen elämän, eli äidin luona kahvittelut, niin arvelin keksiä jotain muuta. Kuten kaiken muunkin, aloitin sen tohinalla. Siinä kärsi työt ja parisuhde, kun aamukahden aikaan sovittelin vielä paloja paikalleen. Ensin pitää löytää kaikki reunapalat. Raamit, jotta on mihin rakentaa. Kulmapalat oikeisiin nurkkiin ja taivaspalat oikeaan järjestykseen, että on järkevää jatkaa. Keskellä on vielä iso tyhjä aukko. Sitä miettii, mistä olisi järkevä aloittaa. Ehkä sieltä helpoimmasta, kokeillen välillä niitä vaikeita paloja paikalleen. Joskus joutuu kääntelemään, eikä pala sovi sitten millään.  Välillä sujuu hyvin ja kuin varkain palapeli täyttyy. Joskus tekisi mieli näyttää vasaraa ja runnoa palat paikalleen. Mutta ei ne sinne mene väkisin, vaikka kuinka haluaisi. Se ei ole vain oikea paikka. Kestää aikansa, että jokainen pala löytää paikalleen. Tai ehkä sen palan ei ole tarkoitus löytyä ihan vielä. Joku pala voi joskus jäädä kummittelemaan. S

Säästöliekillä

 Entisessä työssäni kohtasin paljon nuoria, jotka sanoivat, että tänne he eivät töihin jää. He haluavat elämältä enemmän. Ihailin sitä päättäväisyyttä. Nykynuoret ajattelevat entistä enemmän itseään ja omaa hyvinvointiaan. Olen lapsesta saakka ollut sellainen huolehtija. Huolehdin pienimmistä sisaruksista ja koirista kotona asuessani. Jatkumona tulikin oma lapsi, omat koirat ja koti. Huolehdin siitä, että pärjätään. Pidin kiinni, että rahat riittäisivät ruokaan, vaikka välillä se oli miltei mahdotonta. Suoritin ja pärjäsin. Pikkuhiljaa rupesin vihaamaan äitienpäivää, omia synttäreitäni, joulua. Koska ajattelin, että en ollut niiden päivien arvoinen. Äitinä olin vain nuori yh sadan muun rinnalla. Ihmisenä olin epäonnistunut, vailla työtä, vailla rakkautta, vailla onnellisuutta. Joulu toi lisää epäonnistumisen tunteita. Siitä, että ei tänäkään vuonna ole varaa mihinkään mieltä räjäyttävään lahjaan lapselle.  Pyhät saivat minut ahdistuneeksi jo monta viikkoa etukäteen. Ne kuvastivat minul

Arkipahoinvointi

Kävin viikonloppuna yksin reissussa ja yleensä hyvissä ajoin, noin kahta viikkoa ennen, aloitan sen. En minä voi lähteä, en voi jättää lapsia, mitä minä siellä yksinään teen. Yritän keksiä kaikki mahdolliset syyt, miksi perun. Samalla kuitenkin olen iloinen, että lähden, vakuutan epätoivoisesti itselleni, että olen ansainnut tämän.  Kyseessä oli kisareissu. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, olen äärimmäisen hyvä laittamaan tavoitteita. Ja äärimmäisen huono pysymään niissä. Nyt en laittanut itselleni muuta tavoitetta kuin osallistua. Lajinomaista harjoittelua oli takana vähän. Nyt ei ollut todellakaan suoritustalkoita treenien suhteen. Keskityin harjoituksiin, joita näissä aikaraameissa oli mahdollista tehdä. Koitin löytää samalla iloa siihen tekemiseen. No kisat meni yli odotusten, sain sijoituksen. En pyttyä, en mitalia, en kunniaa. Mitä jäi käteen? Ilo. Ilo tekemisestä, ilo hyvästä suorituksesta. Ei kiristynyt hampaat vasten ikeniä koko viikonloppuna, ei harmittanut. En lyönyt hanskoja

Kuinka pärjätään?

" Kyllä sinä pärjäät aina!" On lause, mitä minulle on viljelty vuosien varrella paljon.  Sananahan tuo kuulostaa minusta reppanalta, sellaiselta tiskirievulta, joka on katkeamaisillaan. Se ei herätä mitään ritallista uratekoa tai huikeata selviytymistarinaa. Se on VAIN pärjäämistä. Miten sitä sitten pärjätään niin hyvin? Nuorena koin, että se on minun supervoimani: pärjääminen. Vaikeuksissa kuulin usein tuon lauseen ja arvelin, että niinhän minä teen: pärjään. Minuutista toiseen, joskus tunnista tuntiin ja sitten kun koittaa päivästä päivään, tuntee itsensä voittajaksi. Sitä pärjää, kun on pakko. Pakko hoitaa lapset, koirat. Pakko käydä töissä. Pakko pestä pyykkiä. Pakko toimia. Arki on yhtä pakkoa, mutta kyllä siinä pärjää. Pakko pakottaa liikkeelle, vaikkei haluaisi. Se pistää ihmisen pärjäämään, vaikkei tekisi yhtään mieli. Kun kaikki kiintopisteet katoaa, elämä heittää häränpyllyä kuudennensadan kerran, kyllä sitä miettii, miksi pärjätä. Onko tässä mitään järkeä, kun matt

Sadut uusiksi

 On asioita, joihin voi vaikuttaa ja asioita, joihin ei niinkään. Tiistaina uhmaikäinen veti kahden tunnin kilarit. Äitiys on välillä ihan perseestä. Puolisolle sanoin, että jos nyt sanot, että semmostahan se vaan on, saattaapi olla, että takaraivoon läsähtää paistinpannu. Siinä kun kuuntelin niitä kilareita, mietin, ettei saa alentua lapsen tasolla. Ei tietenkään. Poljin jalkaa samassa tahdissa lapseni kanssa ja yritin olla huutamatta. Oppikirjan mukaan, menin kodinhoitohuoneen kaappiin. Lapsi seurasi perästä ja huusi. Kun olin kuusikymmentä kertaa sanonut ei, olin kääntymässä jo kyllään. Mutta olin aikuinen ja totesin, tähän asiaan sinä et vaan voi vaikuttaa. Perään olisi tehnyt mieli lällätellä ja näyttää kieltä.  Sain lopulta hänet nukkumaan sadun jälkeen. Siinä mietin, miten vääristyneitä sadut voikaan olla. Kaikilla on aina onnellinen loppu, jokainen saa prinssinsä. Entäs jos kuitenkin nuo prinsessat eläisivät tosimaailmassa? Tuhkimo:  Tuhkimo on teinityttö, jolla ei ole ilkeää ä

Vessapaperirulla vessanpöntössä (kirjoitus saattaa sisältää tuotesijoittelua)

Kuva
  Lamaviikon jälkeen alkoi taas elämä voittamaan. Tai no voitto kun voitto, kun elämä menee suht normaalisti eteenpäin. Lapsen hoitokuviot on edelleen pyllylleen ja teini viljelee enemmän sitä v- alkuista sanaa kuin minä koskaan. No ehkä kuitenkin hiukan liiottelin. Mutta normaalia. Äitinä koin mestarillisia kasvattajan tunteita taas, kun uhmaikäinen totesi potalle istuessaan: " Tiedätkö äiti, että youtubessa on sellainen video, jossa poika istuu paskalla ja syö tikkaria?" Mielessä vilisi mainos, tiedätkö sinä mitä lapsesi tekee netissä.  Hän pyyhki pyllyään, kun minä yritin taas miettiä, itkiskö vai naurasko. Siinä oli nanosekunti liikaa omia ajatuksia ja täysi vessapaperirulla lensi kaarella vessanpönttöön. Tuijotin sitä rullaa,ei onko se pakko kaivaa sieltä.  Vessaharjalla? Juu,ei.  Ja koska ajatukset lähti laukalle, mietin, mikä oli yhtä vastenmielistä kuin vessanpöntön tonkiminen. Äkkiseltään keksin aika monta. Lapsen oksennus. Tiedät, että se pitäisi siivota, mutta et t

Tyhjä pöytä

Kuva
 Noin viikko sitten luin uutista, missä kerrottiin uupumuksesta ja siitä selviämisestä. Pääpointti kai oli, että ei aina pitäisi miettiä, kuinka epäonnistuu, vaan keskittyä siihen hyvään. Että jos nyt sattuu virhe, ei anna maailman romahtaa. Vaan sanoo itselleen, seuraavan kerran menee paremmin. Kuten jo aikaisemmin sanoin, viime viikko oli pohjanoteeraus. Harrastusten osalta tapahtui suuria muutoksia. Lisäksi mokasin yhden jutun, eikä siitä voinut edes ketään muuta, mitä nyt normaalisti tekisin. Töissä muutama virhe lisää. Sitten tuli pienen pieni( ISO) lapsen hoitojärjestelyongelma.  Koska en luovuttanut, tärväsin siinä sivussa yhden ystävyyssuhteen, enkä nyt vielä ole ihan varma, miten se onnistui. Ja koska olin jo valmis minä vs maailma taistoon, haistattelin pitkät puolisolle ja pidin mykkäkoulua. Suvantovaihe siis, tai suo se on, sitä vaan ei tiedä kumpi sinne uppoaa ensin. No palatakseni tähän artikkeliin. Ajattelin, että ajatuksena kaunis, minäpä kokeilen. Ensimmäisen mokan jäl

Itsesäälin ABC

Tuntuu, että tämä viikko voisi olla jo ohi. Ei , ei niin kuin mikään, ei niin mikään ole sujunut. Epäonnenenkelin siivet raahaa kellarissa ja pää yrittää vielä pysyä pinnalla. Siitä se kaikki yleensä lähtee, kun tajuan tehneeni virheen. Soimaan itseäni, sätin. Olen vihainen, surkea ja nielen itkuni. En tiedä, miten päin olisi, kun niin ituttaa. Itsesääli, se on minun erikoiskyky. Juurimultia myöten käyn läpi kahdenkymmenen vuoden virheet. Ei siinä näe yhtään mitään hyvää missään, koska on päättänyt, että minussahan ei mitään hyvää ole. Siksipä jaan teille muutaman seikan onnistuneeseen itsesääliin. A: Kosta se samalla lapsille, puolisolle, jopa koirille. Ole hiljaa, koska haluaisit vain käpertyä turvapaikkaan, kodinhoitohuoneen kaappiin itkemään. Ehkä ärähdätkin, koska ei jaksaisi olla yhtään sosiaalinen. Ja siitä saa sopivaa lisä pontta itsesäälille.  B: Älä itke, vaikka se helpottaisi. Ei, koska kukapa ei haluaisi nauttia ja rypeä vielä hetken aikaa. Ulkoilmakin voi pilata kaiken sil

Epäonnen arkivapaa

 Otin vapaata tänään töistä. Ei, ei tullut potkuja, eikä ole omaa lomaa, eli ihan luvallisesti tätä bloggausta kirjoittelen. Kerroin lapsille, että jee, pitkä viikonloppuvapaa, mitäs tehtäisiin. Sarjana sieltä tykitettiin ja kun laskeskelin, ei siihen riittäisi edes kolme kuukautta. Aloiteltiin aamu leikkien ja laulellen, eli minä join aamukahvia aamuitutus parhaassa vaiheessa ja lapsi katseli lastenohjelmia. Vilkaisin kaaosta ympärilläni ja päätin, etten siivoa tänäänkään. Kaupassa on näköjään kuitenkin käytävä, koska edes sitä kaikkien rakastamaan yrjö- anteeksi kaurapuuroa ei ollut kaapissa. Kahvikupissa ui viisi banaanikärpästä. Ostasko kärpäspaperia vai liekinheittimen? Vai pitäiskö ne biojätteet viedä, koska ilmeisesti roskiskaapin oven pistäminen kiinni ei enää auta. Lista on pitkä ja sanon teinille tiukkaan, että lähde avuksi. Jotenkin tuo äidin ja sisaruksen yhteiset kauppareissut kiinnostavat saman verran kuin netitön puhelin. Lähti kuitenkin, kun tarpeeksi uhkailin. Nuorempi

Enkelin itutus

Eilen otin pyykit pesukoneesta ja heitin mytyn telineelle. Olenko muuten aiemmin muistanut kertoa meidän pyykkitelineen tarinan?  Meillähän on siis ollut monta vuotta hyvin palvellut teline. Yksi päivä se lysähti kasaan kuin minä työpäivän jälkeen. Ei kun teippaamaan jalat, sen telineen siis. Ei muuten lysähdä, eikä mene kyllä kasaankaan. Sitten siitä lähti yksi pyykkilanka. Arvelin irroitella sen nätisti, ettei kenenkään silmässä roiku ylimääräistä rautalankaa. Välttää ajattelin, onhan siinä vielä monta jäljellä. Vuosien saatossa niitä irtosi lisää ja puolisoni osti uuden.  Mutta mitäpä sitä käyttöön ottamaan, kun vielä entinen on ihan hyvä. Lopulta aukko oli isompi kuin lankojen määrä. Siinä ripustellessa pyykkejä kaapin oviin mietin, raaskiiko ottaa sen uuden pyykkitelineen käyttöön. Sellainen tarina, mutta palatakseni siihen myttyyn. Laittelin pyykkejä kuivamaan ja mytystä tipahteli lattialle pyykkejä tasaiseen tahtiin. Kymmenennen kerran jälkeen nostettuani sukat lattialta, itutti

Silmät ulkona

Kaikki tietää sen tuntee, kun tekisi mieli pieraista, mutta ei ole tuleeko varren kanssa vai ilman.  Tai kun puhutaan siitä, että äideillä tuppaa alapää valskaamaan, kun sieltä on tullut yksi tai useampi uusi veronmaksaja ulos. Ja aivastus, se on tämän hetken synti. Jossain tutkimuksessa muuten oli, että ihminen ei voi aivastaa silmät auki, koska muuten ne pullahtaisi päästä. Tässä on kohta kaksi vuotta pidättänyt aivastusta. Tai aivastanut sisäänpäin silmät lautasina. Tai tirskauttanut äänettömästi. Tai pinnistellyt naama punaisena, että se ei tulisi. Mietinpähän tässä vain, että onko terveyden huollolla muutaman vuoden päästä uusi ongelma. Ei valskaa kurenaru tai rakko, vaan ihan pikkusen vain silmät pullahtelee päästä, kun ovat tehneet heiluriliikettä pari vuotta. Kehupa siinä sitten, onpa kauniit silmät. Tai ihan vaikka katso silmiin. Mutta sanonta ota silmä käteen ja... no ehkä kaikki ( Kaisa) ymmärsi jo. Niin kyllä se syksy on ihmeellistä aikaa, kun se saa ajattelemaan näinkin sy

Aistit heräämään

 Mikähän saa ihmisen heräämään keskellä yötä? Sen tuoksu on niin vahva. Sitä on erinäköistä ja -kokoista. Se saa erilaiset tunteet heräämään.  Se on koiranpaska. Kun neljän aikaan yöllä herään siihen tuoksuun, ajattelen, että voi kakka ja käännän kylkeä. Nukun vielä vähän aikaa, sillä siellähän se lattialla jo on.  Mutta ei kyllä pysty. On noustava, niin kutsuva on se haju. Kävellessäni katkaisijalle mietin, minkähänlainen vahinko se on sattunut. Toivon pikkukikkaretta, eteisessä, yhdessä pienessä siistissä kasassa.  Kun näen vanan tulleen keittiöstä eteiseen, kadun laittaneeni valon. Kävelen olohuoneeseen, toinen silmä kiinni aukaisen valot. Kurkistan varovasti. Jes, sohvat ovat säästyneet. Täällä näyttää ihan hyvältä, kunnes silmäni pysähtyvät vanaan seinällä. Ei minun fysiikan lait kyllä kerro, miten noin korkealle voi paskaa saada. No, ei auta, moppi käteen ja siivoamaan. Tunti siinä meni ja kädet tuntuu edelleen olevan siinä itsessään, vaikka pesin ne ainakin kolmetoista kertaa. K

Housut märkänä

 Istun autossa, silmät lumpsaa, bensavalo hehkuu uhkaavan punaisena ja housut ovat ihan litimärät. Mietin jo väsyneenä, että lirahtiko housuun. Nytkö ne kuuluisat lihakset pettivät? Miten tähän päädyttiin? Töiden jälkeen lähdin kiireessä lintumetsälle. Unen puutetta olin tasaisen tappavaan tahtiin kasvattanut koko viikon. En tiedä oliko syynä se väsymys vai vain ilo kokeilla taas tuuriaan ja lähteä ajamaan korpeen, kun bensamittari ei nouse milliäkään.  Pari tuntia vesisateessa ja kengässä enemmän vettä kuin koskaan enemmän lapsena leikittäessä. Mietin, että onko tämä taas ihan normaali ihmisen hommaa. Katsoin koiraa, joka muistutti enemmän sarvikuonoa. Kuvittelin kaksi kiloa mutaa lattioille. Kodikasta. Ilta hämärtyi ja lähdin ajelemaan ihanan syksyisessä säässä. Punainen valo kojelaudassa toi mukavaa syksyn väriloistoa. Siinä ajellessa väsymys iski lujaa, käänsin lämmöt alas ja mietin, kuka on kussut minun housuihin.  Että semmonen ilta. Sitä minä vaan mietin, että pitääkö olla huoli

Pirskahtelu vai pinnistys

 Katsoin taannoin stand up- uusintaa, jossa Ilari Johansson kertoi lukeneensa konmarituksesta. Että jos asia tai esine ei tuota pirskahtelevaa iloa, joutaa se heittää. En muuten itse ole tutustunut koko kirjaan, sillä jos oisin, ei olisi tätä blogiakaan. Aloittaisin ensimmäisenä oman pääni järjestelystä, siirtyen sujuvasti lapsiin, taloon ja koiriin, jonka jälkeen huomaisin nukkuvani kodinhoitohuoneen kaapissa yksin, koska tänään vaan ei yhtään pirskahdellut. Naamakirja heittää milloin mitäkin ilmoituksia ja mainoksia. Seinälle ilmestyy toistaan komeampien ja nuorempien miesten kuvia. Ei huono ja hetkellisesti käy ajatus, että olikohan se ryhmä, mihin juuri liityin ihan sittenkään koiraihmisille suunnattu. No, alan lukea tekstejä kuvien alta. Hyvin alkaa, nuori, komea, urheilullinen...etsii asuntoa. Mitä ihmettä?! Juu, jokaikinen on vailla asumusta opintojensa ajaksi.  Mutta toisaalta kyllähän se pirskahtelisi, jos tuollainen muuttaisi vuokralle. Vuokraus voisi muutamassa vuodessa kään

Kannattaako se ei?

 Sitä sanotaan, että pienillä lapsilla pienet ongelmat, isoilla lapsilla isot. Ja vatut! Kyllä, kun katsot tuota uhmaikäistä kakaraa, jonka kanssa saat väännön ensin siitä, ettei oteta mehua vaan vettä. Ensin hän huutaa naama punaisena, roikkuen lahkeessa, toistaen pakonomaisesti: mehua. Kun olen vastannut 32 kertaa ei erilaisilla äänenpainoilla, lapsi lopulta suostuu ottamaan vettä. Kävelen keittiöön, otan kaapista mukin, avaan vesihanan... Lattialta alkaa kuulua itkunsekainen vinkuminen, että haluaa sen juomapulloon. Tekisi mieli tarjota koiran vesikuppia tai vaikka sankoa. Mutta ei, minä sanon ei, uhmatakseni kaikkia universumin lakeja.  Hymyillen, silmät (aika varmasti) ilosta kostuen hän vastaanotti tämän päätöksen.. tunnin kuluttua. Kylläpä se ein sanominen kannattaa. Siinä ajassa sai kokea kaikenlaisia ihania tunteita, kuten raivoa, kiukkua, itkua ja pettymystä. Siinäpä sitä lapsi oppi, kuinka aina ei saa mitä haluaa ja minä opin, että seuraavan kerran kun lapseni pyytää vettä,

Vaihtamalla paranee

 On tullut aika luopua uskollisesta kumppanista. Olen saanut räplätä sinua monta vuotta. Yhdessä olemme kontanneet pitkin ojia baari- illan jälkeen. Iltaisin olet ollut minulle se lämpö ja valo. Olet ollut kanssani niin iloissa kuin suruissa. Olet noussut murokulhosta ja vessanpöntöstä. Olet ottanut laatukuvia ja videoita lapsista parhaimmillaan, eli yllättänyt heidät vessasta. Minä en siis ole moneen vuoteen ostanut uutta puhelinta. Vai liekkö siitä jo kymmenen, mutta kukapa niitä nyt laskee. Yleensä olen saanut ne, kun kenellekään muulle ei enää kelpaa ja ovat pelanneet. Hyvin kerkiää kahvin keittää, kun puhelin kirjautuu facebookiin. Tai ainakin yrittää. Joskus onnistuu, useimmiten ei. Yhdessä oli jo näyttö valmiiksi halki, mutta arvelin, että ei omatuntoa soimaa, kun joku muu on kerinnyt ensin. Mutta aivan kauhean työlästä tämä kyllä on. Kun kirjoitat kaikki puhelinnumerot paperille ja sen jälkeen tallennat ne uuteen. Kas, kun et puhelinluetteloa kaivanut, kuulin sanottavan. Entäs

Lapsenkokoinen häpeä

 Tänään en kerinnyt kuin tulla kotiin töistä, niin itutti kuin pientä oravaa. ( Mutta suurta oravaako ei ikinä?) Ovea avatessa kuvittelin miehen alasti essun alla tekemässä ruokaa, ruusun terälehtiä, lapset hoidossa jaja.. No, sehän lapsivapaa meni jo tiistaina, kun vierailtiin tunnin verran paikallisessa ruokakaupassa. Ei ollut terälehtiä ei. Vain teini, joka selittää suu vaahdossa. Juttu oli mallia se teki tätä ja minä sitä. Mutta minähän en ollenkaan ollut osallinen. Siinä asiallisesti keskusteltiin ja totesin, että auta armias, jos minä valheesta sinut kiinni saan (ihan vaan pienesti sievästi nousi epäilys).  Tasan vartti kesti teinillä pokka, ennen kuin juttu rupesi selviämään. Tuijotin häntä ja oli niin hämmentynyt, etten tiennyt mitä sanoa. Minun lapsi on ollut mukana kiusaamisessa! Häpeä iski niin lujaa, että ihan päähän koski. Mahan pohjassa muljahti paha olo. Ei jumalauta tämä ole totta! Sen tuhat ja sata kertaa olen sanonut, että asiat hoidetaan puhumalla ja ketään ei kiusat

Hetken kaunis

 Kun postaa uuden kuvan facebookiin, toivoo kaikkien tykkäävän siitä. Mitä isompi numero, sen parempi. Osa vaihtaa useammin, jotkut ei juuri koskaan. Jotkut käyttävät monta tuntia meikkaamiseen, kuvaukseen, täydelliseen kuvakulmaan. Jotkut vetävät vatsansa sisään tai ovat mahdollisimman lihasmyönteisessä asennossa hengittämättä saadakseen mahdollisimman hyvän kuvan. Mitäpäs se haittaa, jos hiukkasen sinertää, kuhan tulee loistava otos. Jotkut käyttävät filttereitä, muokkaavat kuvia, joskus jopa luonnottoman näköiseksi. Jotkut etsivät täydellistä paikkaa ottaa selfie. Jotkut tienaavat rahaa sillä, että jakavat pärstäänsä jatkuvasti. Ja kun on painanut julkaisunappia, alkaa kilahdella tykkäyksiä, ehkä joku jopa kommentoi. Jaat sen muihin sosiaalisiin medioihin ja sama homma jatkuu.  Mutta todellisuudessa huomenna sitä kuvaa ei muista kukaan. Miksi siis kaikki se vaiva? Onko se sitä, kaipaa hyväksyntää. Tai halu jakaa vain omaa arkeaan. Vai onko kyseessä huono itsetunto. Vai halu näyttää

Epäonnen C

Kuva
 Eihän se menny tämäkään niin kuin strömsöössä. Yritin kasvattaa nättiä kurkkua.  Sellaista mistä olla ylpeä ja jota esitellä sukulaisille ja naapureille. Mutta ei. Miksi se ei kasvattanut yhtä kiukuraa tuohon lisää? Mikä meni pieleen? Kun ei siitä kyllä saa E- mallista millään. Arvelin, että jokohan ois aika luopua hyvin palvelleesta mandariininkuori- siivestä ja vaihtaa se tuoreempaa E-kurkkuun.   Vai pitäisikö harkita nimenvaihtoa, ettei tämä kurkun kasvatus menisi ihan hukkaan. Miten ois Cpäonnenenkeli? 

Nukke

Kuva
 En ole koskaan leikkinyt nukeilla. Tai oikeastaan olen, olen repinyt niiltä kaiken, mikä on irti lähtenyt. Minusta ne on ollut ehkä pelottaviakin. Kaikki pehmeät nallet ja karvaturrit tuntuivat paljon turvallisemmalta, kuin nurkassa kyyhöttävä nukke silmät selällään. Välillä tuli ajatus, tuijottaako se minua. Isompana sain sellaisen posliininuken, oikein kauniin. Se oli kaikkien kauneusihanteiden mukainen: sileä iho, hoikka vartalo ja valtavan tuuhea tukka. Lasittunein katsein se katsoi kuin väheksyen: Sinusta ei ole näin täydelliseksi. Mitä se täydellisyys sitten on? Laitetut hiukset, hieno meikki, muodokas vartalo, lakatut kynnet. Siihen päälle kauniit korut vaatteet. Vai onko se verkkarit, t-paita, ponnari ja pienet rinnat? Vai jotain siltä ja väliltä? Onko sillä nyt niin merkitystä miltä kukakin näyttää. Kyllä sillä vain tuntuu olevan. Ensin mesottiin siitä, että ketään ei pidä syrjiä ja alettiin puhua kehopositiivisuudesta. Sen jälkeen alkoi nillitys, että kehopositiivisuus on va

Kuinka olla cool?

 Lapsena kesät olivat yksinäistä aikaa. Ei siellä koulussakaan niitä kavereita ollut, mutta elämä tuntui jotenkin vielä tyhjemmältä, kun ei ollut edes niitä kiusaajia. Kuljin metsissä yksin, leikkien, miettien, haaveillen. Usein mietin, että olisipa minulla joku traaginen tarina, joka tekisi minusta suositun. Tarina, joka tekisi minusta edes yhden ystävän arvoisen. Usein kerroin itselleni tarinaa. Tarinaa tytöstä, joka selviytyi yksin vaikeuksissa, keksi ratkaisut, eikä antanut minkään lannistaa. Hän ei ollut säälitty, hän oli arvostettu sitkeydestään. Kun nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin mietin elämääni, ehkä kerroin tarinani jo silloin. On kävelty epäonnistumisesta toiseen. On noussut seinä vastaan useamman kerran. On hylätty, petetty, jätetty. On nähnyt surun liian monta kertaa. On istunut lapsen vieressä miettien, että ottaisi kaiken tuskan pois. On kohdannut ylenkatsomista. On kuullut ilkeitä sanoja. On nähnyt enkelin vievän. On miettinyt, onko tässä elämässä mitään järkeä. Mutt

Kuumat tunteet

 Taannoin satuin vilkasemaan telkkaria, jossa oli haastattelu mustavalkoajalta. Naisilta kysyttiin, ottavatko miehet helpommin kontaktia kesällä. Kyllä, miehet ovat kuulemma puheliaampia ja lähestyvät helpommin. Mietin, jos mieheltä tulee sana päivässä, tuleeko kesällä kaksi? Kyllä minä voin yhtyä tähän. Jos minä tykkäisin omasta sukupuolestani, pitäisin niitä huomattavasti viehättävämpänä bikineissä kuin toppahaalareissa. Seksissäkin säästää aikaa, kun ei tarvitse riisua kolmea kerrastoa. Mutta onko kesä suomalaisella se vuoden kohokohta? Keväisin sitä ajattelee, että tästä tulee mahtava kesä. Odotus on korkealla sekä loman, että kelin suhteen. Jos sataa vettä koko kesän, voi syyttää säätä, miksi kaikki meni taas vatuiksi. Jos on liian kuuma, pilasi se kaiken kivan, koska ei jaksanut tehdä mitään. Jokaisella tuntuu olevan se oma celsiusaste, josta se sää EI voi laskea taikka nousta. Siinä se Pekka Pouta pyörittelee taas päätään ja nauraa partaansa suorassa lähetyksessä, kun keli on no

Metrin turvaväli

 Anoppi osti vuosia sitten meille paripeiton. Peiton, jonka nimi jo itsessään kertoo, että sen alle tarvitset kaverin. Silloin kun alkaa seurustella, peitoksi riittäisi vaikka vain nenäliina. Sitä ollaan niin rakastuneita ja niin koomassa siitä toisesta, ettei edes ymmärrä kylmää. Sitä änkeää niin lähelle, lusikkaa tiivistetään niin, ettei oma ihokaan saa henkeä. Aamulla siinä ollaan edelleen, vaikka yöllä kävisi mielessä, että nyt on käsi hiukan jumissa. Ei, toisesta ei voi päästää irti. Muutaman vuoden jälkeen turvaväliä on tullut noin kymmenen senttiä. Suukotellaan ja katsotaan ohjelmia kainalossa. Molemmilla on omat peitot. Viiden vuoden jälkeen väli on kasvanut kahteenkymmeneen. Enää ei jaksa suukotella, pieni hipaisu iltaisin on ihan hyvä. Arki kuormittaa ja se parisuhde hautautuu jonnekin. Nukkumaan mennessä miettii, onko muistanut ilmoittaa mummolle, että se lapsi tuleekin huomenna sinne. Vai oliko se aamuvuoro sittenkään, mihin olin menossa. Sitä väsyneenä kaivautuu paripeiton

Menolippu

 Eräs suomalainen lentoyhtiö heitteli mainoksia, että liput alkaen yhteen suuntaan. Puhelimethan kuuntelee ja onkin kuunnellut hyvin tarkasti. Viikonloppuna oli sellaisia haista vattu-päiviä.   (Ihan itse sensuroin, aika hyvä, eikö). Tiedättekö sellaisia, että kun vatuttaa kaikki. Sitä miettii, että milloin noista lapsista on tullut näin ärsyttäviä. Tai miehestä, tai koirista. Vanha kahvikuppikin ärsyttää tiskipöydän laidalla. Pyykkiteline on viisi senttiä väärässä kulmassa. Haluaisi uusia vaatteita, puhtaan kodin, uuden elämän. Oravanpyörässä roikkuminen tuntuu turhalta, koska rikastumaan ei näissä hommissa pääse. Itessähän ei tietenkään mitään vikaa ole, eikä varsinkaan omassa asenteessa. Tällaiset päivät ovat sellaisia paskamyrskyn huippuja. Kun oikein veistelet negatiivista kaikesta ja kaikista. Kun oikein sukellat sinne itsesäälin syövereihin. Silloin lentolippu ilman paluuta olisi enemmän kuin tarpeen.  Mistä ne tuollaiset päivät tulee. No nyt ei ole kyse menkoista, vaikka varmas

Yhdeltä yöllä

Kun yhden aikaan yöllä tongin roskista, että muistinko laittaa sen hiusväripurkin roskikseen, ettei koirat sitä syö, mietin, että onkohan minulla sittenkin neuroottisia oireita. Epäillyt olen aiemminkin. Mutta jotenkin olen tottunut ryskyttämään ulko- ovea seitsemän kertaa ennen lähtöä. Tai tarkistamaan uunin edustat iltaisin, ettei vaan mökki pala. Kerään laturit järjestelmällisesti pistorasioista, ( vaikka mies sanoo, että olisihan se kiva olla akkua puhelimessa, niin herätyskellokin soisi). Silloin tällöin tarkistan ennen nukkumaanmenoa onko hellan levyt nollilla. Ja ehkä saatan viellä yöllä riuhtoa ulko-oveakin, että kestääkö se lukko varmasti. Selvästi olen katsonut liikaa murhaohjelmia.  Pyykkinarukin täytetään järjestelmällisesti, vaikka ei siinä miehen mielestä ole mitään logiikkaa. Lasten en anna auttaa, sillä heidän näkemys tuntuu olevan ihan erilainen. Ihan niin kuin ne voisi laittaa ihan mihin vain, kuhan ne ovat vain telineessä. Lasithan täytyy olla astiakaapissa tietyssä

Epäonnen tuhat

 Kun aloitin tämän blogin, sanoin, että jos ei vuodessa oo tuhat kävijää blogissa niin lopetan. Eihän sillä tietysti mitään väliä ole, olen vain tusinakirjoittelija kodinhoitohuoneen kaapissa. Moni youtubettaja nauraisi partaansa, 1000, laita nainen kolme nollaa lisää. Mutta kyllä, olisihan se kiva, suorastaan tunnustus, kun edes joku muukin kuin Kaisa erehtyisi näitä lukemaan. Joku muukin kuin oma äiti, sisko, serkku. Se kai se kuitenkin blogin idea on: kertoa mielenkiintoisia asioita vapaaksi luettavaksi muille samanhenkisille.  Ehkä varmaan olisi se miljoona tykkäystä, jos en olisi ottanut kuvaa siitä kompostin kannesta, tai kurajäljistä. Tai kirjoittanut kökkäreistä.  Nyt kun tarkemmin mietin, onhan tämä blogini aikamoinen sillisalaatti. Joskus menee oikein kivasti, joskus vinksottaa kaikki. Aiheet vaihtelevat masennuksesta tiskeihin. Ja pakko vielä mainita se pukeminen, monta kertaa olen kirjoittanut siitä. Vaan, nytpä voin ilokseni kertoa, että nyt on kesä, menkööt vaikka alasti.

Lasten harrastukset

 Olen aina kadehtinut vanhempia, jotka jaksavat viedä lapsiaan muskariin, vauvauintiin tai kerhoihin.  Ei niin mikään raha saisi minua heräämään vapaaehtoisesti hirveän aikaisin (eli kahdeksalta) minnekään uimaan. Ja siihen ensin tunnin pukeminen ja riisuminen. Sitten värjöttelet huulet sinisenä siellä altaassa ja koitat saada täriseviä huulia hymyyn. Siihen toinen tunti pukemista. Ei, ei sitten millään. Entäs se muskari. Itsellä ei ole ollut koskaan minkäänlaista rytmikorvaa ja veikkaan, että kaksivuotiailla vielä vähemmän. Siitä metelistä pitäisi nauttia, kun räkä poskella möngerretään laulun tapaista ja paukutellaan palikoita.   Ja kuka perkele on keksinyt, että ala-asteella on ostettava nokkahuilu ja vieläpä soittaa sitä.  " Mullahan oli joskus nokkahuilu, vaan äiti heitti sillä kuikkaa". Enkä edes osunut. En ymmärrä, kuka sitä vinkumista voi kuunnella ja kehua kirkkain silmin lasta: kauhean kauniisti soitat. Tai ne kerhot. Heräät sinnekin ajoissa, sinkoillen, että onkoha

Kylmyys

 Pitäisi olla kevät, auringon paistaa ja lämpötilan kohota. Eipä paista ei. Lämpötila roikkuu niukasti nollan tällä puolen, tuuli tekee siitä entistä kylmempää. Remontti on alkanut ja mökki vetää tilapäisesti hiukan vääristä paikoista. Tästä on seurannut sellainen kestoitutus. Suorastaan vihaan kylmyyttä. Minua ei saisi alastomiin selviytyjiin edes miljoonalla. En kerta kaikkisesti vain kestä kylmää. Ja kyllä tämähän on vain pukeutumiskysymys. Ja osaan laittaa vaatteet kitisemättä päälle silloin tällöin. Mutta kyllä minä tarvitsen lämpöä, että selviää taas talvesta. Yleisestihän on tiedossa, että heitän välihousut juhannussaunaan ja äkkiä takaisin. Bikinejä pidin viimeksi vuonna, vuonna.. vuonna, noh oon minä niitä joskus pitänyt.  Kesäksi vaihdan vain hiukan lyhyemmät villasukat. Harvoin on niin hyviä kelejä, että tarkenisi ilman toppahousuja. Kesärenkaat kyllä autoon vaihdettiin, mutta untuvatakki on ja pysyy. Tässä kylmyyden keskellä on tullut pari ajatusta, mitkä on ainakin mieltä

Edit edelliseen

Kirjoittelu blogiin känsästäni, sai minut viimein liikahtamaan kohti apteekkia. Painelin apteekkarin luo ja sanoin haluavani sellaista tärpättiä, että ihan sama kuoriutuuko koko jalka, kuhan känsä lähtee. Hän esitteli minulle 20 euron tuubia. Tuubia, joka ei ollut tulitikkurasiaa isompi. No, ajattelin, että ei se määrä vaan se laatu. Kunnes myyjä rupesi kertomaan, että onhan se aika ikävä vaiva ja että voiteesta saattaa olla apua, tai sitten ei ( veikkaisin, että on kotoisin Savosta). Kuulema yhtä hyvin voin ostaa kahdella kympillä suklaata, kuin tuhlata sen tuohon. Oikeastaan, ei hän tuota viimeistä lausetta sanonut. Mutta ois voinut. Niinpä kävelin lähimmän kaupan karkkihyllylle ja ostin muutaman (kymmenen) suklaapatukkaa. Edelleen on känsä jalassa ja hirveen kipeä, mutta olisittepa nähnyt, kun ahmin kotimatkalla ne suklaat, etten jää lapsille kiinni. Seuraavaksi kokeilen pihkasalvaa. Sillä voi sentään paikata koiran halkeilleet anturat, vaikka känsä ei lähtiskään. Ps: Ei oo takkia v

Epäonninen suunnittelu

 Kaksi vuotta sitten rupesin pohtimaan, että taidan tarvita uuden siistimmän kevättakin. Se sitten jäi, kun kesä tuli yllättävän nopeaan. Vuosi sitten keväällä iski korona ja ajattelin, että mihinkäpä minä sitä tarvitsen, kun en minnekään pääse kuitenkaan. Kauppaan kelpaa tuulitakki.  On taas uusi kevät, eikä ole uutta takkia vieläkään naulakossa.  Kohta on ollut puoli vuotta känsä tai joku muu patin tynkä jalkapohjassa. On muuten kipeä.  En tiedä tuleeko uusi takki vai lähteekö patti ensin. Mutta suunnitellaan.